”Opiskelijahaalarit ovat viimeinen tuote, jonka valinnassa kestävyys ei tunnu kiinnostavan” – Visiiri paneutui haalareiden tuotantoketjuun 

Kaljakorinsininen. Suomen lipun sininen. Sähkönsininen. Poliisinsininen. Laivastonsininen. Taivaansininen. Yönsininen. Tummansininen. Vaaleansininen. Ja tietenkin sininen. Jo pelkästään sinisiä opiskelijahaalareita löytyy kymmenkunta eri sävyä. 

Eikä siinä suinkaan kaikki. Pohjavärin lisäksi värikavalkadia voidaan laajentaa erilaisilla koriste- ja tehosteväreillä. Näin saadaan aikaan esimerkiksi Aalto-yliopiston tuotantotalouden opiskelijoiden valkoiset haalarit sateenkaarikuvioilla. 

Omat haalarini ovat mustat. Vaikka samanvärisissä haalareissa hiihtää monen muunkin alan opiskelijoita, on musta silti se, mistä minut tunnistetaan viestinnän opiskelijaksi kykkiessäni kyykässä tai värjötellessäni vappuna Sorsapuistossa. 

Väri on helppo mieltää opiskelijahaalareiden tärkeimmäksi ominaisuudeksi. Kuuden vuoden ajan olen opiskelijatapahtumia kolutessani kiinnittänyt huomioni pääasiassa haalareiden ulkoiseen puoleen. Kaikki muu tuntuu toissijaiselta. Tai näin me opiskelijat usein tuppaamme ajattelemaan. 

Opiskelijahaalareiden vähemmän tunnettu, mutta sitäkin olennaisempi puoli ei haalareista ulospäin näy. Nimittäin se, missä ja miten sinunkin päälläsi roikkuvat haalarit on valmistettu. 

Tampereelta käsin haalarimarkkinoilla operoivat Opiskelijahaalarit.fi sekä Silkkipaino Tam-Folio. Molemmat ovat haalaribisneksessä merkittäviä pitkän linjan toimijoita. Opiskelijahaalarit.fi:n myynti kattaa yksistään yli puolet Suomen vuosittaisesta haalarimyynnistä. Kaikkinensa haalaritoimittajia on kymmenkunta eri puolilla maata. 

Suurin osa opiskelijahaalareiden varsinaisesta tuotannosta tapahtuu eri puolilla Itä-Eurooppaa. Opiskelijahaalarit.fi ompeluttaa omansa Puolassa. Tam-Folio tekee yhteistyötä virolaisen ompelimon kanssa. Viimeisenä haalareita Suomessa ommellut Turun haalaritehdas hakeutui konkurssiin viime vuoden aikana. 

Toimittajan onneksi toinen paikallisista haalaritoimittajista painattaa itse opiskelijoiden toivomat logot myymiinsä haalareihin Tampereella. Visiirin budjetti ei olisi taipunut reportaasimatkalle Viroon. Saati sitten Puolaan. Sorin poliisiaseman takana sijaitsevaan Tam-Folion tekstiilipainoon sen sijaan pääsemme kuvaajan kanssa kätevästi jalan.  

Painotalo sijaitsee pienellä sisäpihalla kolossimaisen Nokia-areenan varjossa. Jalankulkijoina olemme totisesti väärässä paikassa taiteillessamme alas tammikuisella loskalla kuorrutettua pimeää ja mutkaista ajoluiskaa. Tam-Folion toimintaan paikka kuitenkin sopii ilmeisen hyvin, onhan painotalo ollut pystyssä jo kolmisenkymmentä vuotta. 

Tunnelma painotalossa on rauhallinen. Korkeat pinot kangaslaatikoita kurottavat kellaritilan kattoon. Kymmenittäin silkkipainamisessa käytettäviä sapluunoita lepää toinen toistaan vasten sivuhuoneessa. Tam-Folion nykyiset yrittäjät Tomi Gullsten ja Jussi Leppänen hääräävät painopöydän ympärillä. Työn alla oleviin haalareihin syntyy logoa logon perään todella rennosti, mutta hämmästyttävällä tahdilla. 

”Me painetaan tällä hetkellä muutama tuhat haalaria vuodessa. Tyypillinen tilaus on viidenkymmenen ja sadan haalarin väliltä. Tilaajia meillä on ympäri Suomen ja pääasiassa samoille järjestöille teemme painatuksia vuosittain. Moni meidän asiakkaistamme on ollut uskollisia tilaajia koko sen ajan mitä me olemme tässä töitä tehneet.” 

Gullsten ja Leppänen ovat pyörittäneet tekstiilipainoa kymmenkunta vuotta. Tekstiilipainon pääasiallinen toiminta on erilaisten painotuotteiden myynti ja painatus. Valikoimasta löytyy bändipaitoja, liikelahjoja, ainejärjestötekstejä ja tietenkin opiskelijahaalareita. 

Painotalolle haalarit saapuvat valmiiksi ommeltuina. Tarttolainen ompelimo on pysynyt samana yli kaksikymmentä vuotta. Yhteistyö on aloitettu jo Tam-Folion edellisen yrittäjän aikana. Gullsten kehuu yhteistyötä virolaisen ompelimon kanssa.  

”Aina silloin tällöin joku kysyy, missä haalarit on valmistettu. Meille ei ole koskaan ollut mikään ongelma sanoa, että ompelimomme sijaitsee Tartossa ja painatukset tehdään Suomessa. Tutun ompelijan kanssa yhteydenpito on ollut helppoa ja työn laatu hyvää.” 

Haalareiden tuotantoketju alkaa aueta silmieni eteen painotalon hämärässä. Valkoiseen tiiliseinään piirtyy pitkä ketju, joka alkaa täältä Sorinkadulta. Se kulkee rekan kyydissä kolmostietä pitkin kohti Helsingin satamaa. Rekka laivaan. Laiva merelle. Rekka laivasta. Keula kohti Etelä-Viron Tarttoa ja kaasu pohjaan. 

Tiiliseinään ajatuksillani piirrettyä takaperoista ketjua on varsin vaivatonta seurata tähän asti. Se minne suunnataan seuraavaksi, on hämärää. Gullsten osaa antaa suuntavinkkejä, mutta lopullista määränpäätä hänkään ei täydellä varmuudella pysty osoittamaan. 

”On hyvin vaikea sanoa mistä kangas lopulta tulee. Haalareiden valmistusketjua voi seurata helposti ompelimolle asti, mutta siitä pidemmälle seuranta vaikeutuu. Me olemme tämän ketjun viimeinen vaihe, ja kankaiden hankinta on ompelimon vastuulla. Tosiasia on se, että suurin osa työvaatekankaasta valmistetaan Kiinassa.” 

Mahdollisimman yksinkertaistettu hankintaketju jatkuu kangasta tarvitsevasta ompelimosta kohti kangastukkuria. Tukkurit puolestaan hankkivat kankaan joko suoraan tai välikäsien kautta kangastehtailta. Tämän jälkeen ketjussa vaikuttavat värjäämöt, kankaaseen tarvittavan langan valmistajat sekä langan materiaalien tuottajat. Viro on jäänyt jo kauan sitten taakse ja ketju kulkee kohti yhä kaukaisempia peltomaisemia. 

Mutta palataan parituhatta kilometriä taaksepäin kangastehtaisiin. Haalarien valmistamisessa kyse on valitun kankaan lisäksi myös volyymistä. Yksittäiseen haalariin menee reilut kolme metriä kangasta. Tehtaiden tuotantoa kuitenkin mitataan metrien sijaan usein kilometreissä. Haluttua kangasta ei välttämättä ole tuotannossa jatkuvasti, sillä kankaan kysyntä määrittää tehtaiden toimintaa. 

Kiertääkseen kysyntäongelmaa ompelimot voivat ostaa tarvitsemaansa kangasta toisten ompelimojen ylijäämästä. Leppäsen mukaan esimerkiksi vaaleankeltaisen kankaan saatavuus on viime aikoina ollut heikkoa. Koska tuotantoa ei kyseiselle värille ole ollut, olisi vaaleankeltaisten haalareiden toimitusaika venynyt lähemmäs puolta vuotta ilman toisilta ompelimoilta hankittuja jämäkankaita. 

”Siihen nähden kuinka suuri megatrendi vastuullisuus on, opiskelijat kysyvät haalareiden valmistamisesta todella harvoin.”

Opiskelijahaalari.fi:n yrittäjä Tommi Kivistö

Alkaa tuntua siltä, että pienen kellaritilan valkoiset tiiliseinät eivät riitä piirustusalustaksi koko hankinta- ja tuotantoketjun kuvaamiseen. En tosin ole ainoa, jota hankintaketju hämmentää. Gullsten on silminnähden turhautunut kertoessaan tästä kaikesta. Hänellä on käsissään juuri painosta tulleet violetit haalarit. Samoja haalareita hän on myynyt vuodesta toiseen. Silti hän ei täydellä varmuudella edes tiedä mitä materiaalia kyseiset haalarit ovat. 

”Tuotantoketjua olisi paljon helpompi seurata, jos tuotantoa saisi siirrettyä Suomeen. Jos valmistajana olisi suomalainen ompelimo, jolla on luotettavat kontakti tukkureihin, olisi paljon helpompi selvittää myös materiaalien taustat. Tämä kaikki kuitenkin kulminoituu lopulta aina hintaan. Opiskelijoiden pitäisi varautua siihen, että haalarin hinta nousee, mikäli tuotantoa tuodaan lähemmäs.” 

Gullsten ja Leppänen arvioivat, että täysin Suomessa valmistetun haalarin hinta vähintäänkin kaksinkertaistuisi nykyisestä. Jo tällä hetkellä hinta yksittäiselle haalarille on noussut inflaation ja pandemian yhteisvaikutuksesta lähelle opiskelijoiden kipurajaa. Vaikka osaavia ompelimoja Suomesta löytyykin, ei nykyisten toimijoiden kapasiteetti riittäisi opiskelijahaalareiden valmistamiseen. 

Kuuntelen painotalossa leijuvaa hiljaista hurinaa. Olen juuri käydyn lyhyen keskustelun aikana oppinut enemmän omista haalareistani kuin kuuden opiskeluvuoden aikana yhteensä. Silti tuntuu, että tyydyttävän tiedon sijaan mieleni täyttyy vain kiusaavilla kysymyksillä. 

Miksi en ole miettinyt tätä aikaisemmin?  

Olisiko minun pitänyt pohtia haalareideni valmistusta enemmän ennen kuin ostin ne? 

Mitä tästä kaikesta pitäisi oikein olla mieltä? 

Kysymysten sijaan tarvitsen vastauksia, joten soitan Opiskelijahaalari.fi:n yrittäjälle Tommi Kivistölle. Heti kättelyssä saan kuulla, että muutaman viime vuoden aikana noin yhden käden sormin laskettava määrä henkilöitä on kysynyt häneltä haalareiden taustoista. Olen yksi heistä. Opiskelijoita todellakin kiinnostaa yllättävän vähän, miten heidän haalarinsa on valmistettu. 

”Siihen nähden kuinka suuri megatrendi vastuullisuus on, opiskelijat kysyvät haalareiden valmistamisesta todella harvoin. Toisaalta silloin tällöin saatetaan kysyä, löytyykö vaihtoehdoista vastuullista kangasta. Kuitenkin kun hintaero kankaiden välillä selviää, valitaan usein halvempi normaali kangasvaihtoehto.” 

Kivistö sanoo luottavansa siihen, että Euroopan unionin lainsäädännön alla toimivien ompelimojen työolot ovat yleisesti ottaen kunnossa. Tai mikäli työntekijöiden riistoa tai epäoikeudenmukaisia työoloja jossain ilmenee, niihin tullaan ennemmin tai myöhemmin puuttumaan. Hän arvioi, että vastuullisuuden näkökulmasta ei ole eroa sillä, ommellaanko haalarit Puolassa vai Virossa. 

Haalareissa käytettävien kankaiden osalta vastuullisuuden määrittäminen on haastavampaa. Kankaan vastuullisuuteen vaikuttavat niin materiaalin alkuperään, langan valmistukseen kuin itse kankaan valmistamiseen liittyvät kysymykset. Lisää lusikoita soppaan saadaan, kun tarkastellaan kankaita, joissa osa materiaaleista on kierrätyskuituja. Tällainen kangas on kieltämättä askeleen vastuullisempaa, mutta kuinka paljon? 

”Olen miettinyt kankaiden vastuullisuutta paljon. Ongelma on kuitenkin siinä, että on todella vaikea mennä täyteen varmuuteen kankaan vastuullisuudesta ja eettisyydestä. Vaikka tuotanto-olojen valvontaa tehdään, ei täyttä varmuutta aina saada, sillä tuottajat saattavat antaa kysyjän toivomia vastauksia. Tätä kaikkea sotkee myös se, että osa tekstiilialan toimijoista käyttää vastuullisuutta viherpesuna todellisuudessa ei-niin-eettisille tuotteilleen.” 

Alan ymmärtää miksi Kivistö sanoo hetkittäin vaipuvansa kyynisyyteen tekstiilialan vastuullisuutta pohtiessaan. Hän kuitenkin korostaa, että tekstiiliala kehittyy jatkuvasti ja myös vastuullisuutta voidaan edistää. Saan piirrettyä painotalon seinään hahmottelemaani tuotantoketjuun muutaman lisälenkin vastuullisuudesta. 

Jätetään seiniin piirtelyn tällä erää sikseen ja käännetään katseet kohti tulevaisuutta. Tuotantoketjun läpinäkyvyyden lisäksi aidosti kestävien materiaalien käytön lisääminen lienee paikallaan. Tuijotan juuri painosta tulleita violetteja haalareja. Mitä pitäisi tehdä, jotta haalareiden vastuullisuutta voitaisiin edistää? 

Gullsten vertaa haalareiden nykytilaa siihen, millainen tilanne muiden tekstiilien osalta vallitsi vielä muutama vuosi takaperin. Erilaisten ekovaatteiden myynti oli kuusi vuotta sitten hyvin vähäistä ja kyselyistä huolimatta valinta kohdistui lopulta normaaliin puuvillapaitaan. Kuitenkin kun vastuullisuus on kaikissa tekstiileissä noussut pinnalle, on myös ekologisista materiaaleista valmistettujen tuotteiden kysyntä kasvanut. Kysyntää on seurannut lopulta myös hintojen lasku. 

”Kaikissa muissa opiskelijatekstiileissä ekologisuus on selvästi noussut. Opiskelijat haluavat, että ainejärjestöpaidat on valmistettu kestävistä materiaaleista. Opiskelijahaalarit ovat tässä kehityksessä viimeinen tuote, jonka valinnassa kestävyys ei vieläkään tunnu kiinnostavan.” 

Haastatellut haalaritoimittajat ovat samaa mieltä siitä, että aloitteen haalareiden kestävyyden edistämiseen pitäisi tulla opiskelijoilta. Haalarit tehdään aina tilaajan toiveiden mukaisesti. Missään ei ole olemassa varastollista tummanvihreitä haalareita. Näin ollen tilaajan vastuu muutoksen synnyttäjänä nousee. 

Leppänen ja Gullsten arvioivat, että mikäli opiskelijat valitsisivat haalareidensa kankaan kestävyyttä ja ekologisuutta korostaen, olisi tällä lopulta vaikutusta myös hintaan. Kysyntä kestäville haalareille olisi saatava riittävän suureksi, jotta paine ompelimoille ja sitä kautta tukkureille kasvaisi. Muutos ei tapahtuisi hetkessä, mutta molemmat pitävät kehitystä mahdollisena.  

Gullsten päättää haastattelun toteamalla, että on lounasaika. Otamme kuvaajan kanssa vihjeestä vaarin ja kiitämme haastattelusta. Sukeltaessamme nyt ylämäeksi muuttuneen ajoluiskan katoksen alle, pohdin omaa suhdettani haalareihin. 

Pidän itseäni varsin vastuullisena kuluttujana. Kuten myös hyvin moni muu kanssaopiskelijoistani. Silti en ole ennen tämän jutun kirjoittamista uhrannut edes puolikasta ajatusta sille, missä tai miten haalarini on valmistettu. Harvassa ovat myös olleet ne opiskelijat, joka aloittavat haalareista käytävän keskustelun kertomalla omien haalareidensa taustoista tai kehumalla haalareidensa ekologisuutta. 

Opiskelijan kannalta merkittävä ongelma vaikuttaa olevan tiedon puute. Mitä lähemmäs opiskelijaa ja valmista lopputuotetta tullaan, sitä epäselvemmäksi tuotantoketjun alkupää muuttuu. Haalareiden vastuullisuuden edistäminen ei näin ollen voi olla tyystin yksittäisen opiskelijan harteilla. 

Ketjumaisessa toiminnassa mikään taho ei ole täysin vapautettu vastuusta ketjun aikana tehdyistä valinnoista. Tämä koskettaa niin haalaritoimittajia, mutta myös opiskelijajärjestöjä, jotka lopulta ovat ketjun viimeinen lenkki ennen opiskelijaa. 

Ehkäpä haalareita tilattaessa on vastaisuudessa arvioitava uudelleen sitä, mitä arvoja haalareissa olisi syytä korostaa. 

Kestävyys ja ekologisuus eivät tuntuisi ollenkaan hullummilta prioriteeteilta.