Näyttelijä Elsi Sloan antautuu rakkaudelle ja kapinoi kadulla – ”Paljon hauskempaa kuin miettiä, mistä säästää rahaa”
Elsi Sloan uudistaa ruumiillista ilmaisua näyttelijänä, muusikkona ja aktivistina. Visiirin haastattelussa puhumme taiteesta, säännöistä ja kapinoinnista.
Teksti: Stefan Leppänen
Kuvat: Aada Petäjä
Kommuunin ovi odottaa raollaan, kun nousen oikeaan kerrokseen. Keittiöstä kantautuu puhetta. Elsi Sloan lämmittelee keittoateriaa ja juttelee kumppaninsa kanssa puhelimessa.
Hetkeä myöhemmin hän vetää huoneeseensa raskaan vanhan nojatuolin minulle ja asettuu itse jalat ristissä vuoteelle keittonsa kanssa.
”Oikeasti polyamoria on vaan kapitalismin salajuoni”, Sloan sanoo. ”Kun kaikki vaan hedonistisesti hoitaa ihmissuhteitaan tai on jossain polydraamassa kiinni, ei jää aikaa vallankumoukselle!”
Sloani mielestä printtihaastattelut ovat vaikeita, koska hänen usein viljelemänsä sarkasmi ei aina välity tekstimuodossa. Toimikoon tämä siis eräänlaisena lukuohjeena.
Sloan opiskelee näyttelijäksi Tampereen yliopiston teatterityön tutkinto-ohjelmassa, tuttavallisemmin Nätyssä. Suuren yleisön tietoisuuteen hän nousi Aino Sunin ohjaaman Sydänpeto-elokuvan (2022) päätähtenä, mistä roolista hän sai myös Jussi-ehdokkuuden.
Faktaboksi
Elsi Sloan
23-vuotias suomalais-yhdysvaltalainen näyttelijä, muusikko ja aktivisti.
Tunnetaan mm. rooleistaan Sydänpeto-elokuvassa ja Ylen Outo kesä -tv-sarjassa.
Oli ehdolla näyttelijätulokkaan Jussi-palkinnon saajaksi 2023.
Julkaisi 2023 ensimmäisen kokopitkän levynsä Pakko muuttua.
Aloitti opiskelut Tampereen yliopiston teatterityön tutkinto-ohjelmassa Nätyssä 2021.
Elokapinan aktivisti helmikuusta 2021.
Huoneen seinälle on vedelty sinistä maalia, jonka alta erottuu tekstiä: vuonna 2023 ilmestyneen Pakko muuttua -esikoislevyn kappalelista. Sloan kirjoitti koko levyn seinälleen, jotta projekti pysyisi mielessä.
”Syksyllä kun tuntui, että ok, tää levy on nyt paketissa, maalasin sen pois silleen, että se vuotaa sieltä vähän läpi.”
Tässä haastattelussa käsitellään paitsi Sloanin taidetta myös hänen aktivismiaan, jotka kulkevat käsi kädessä.
Pakko muuttua -levyllä kuuluvat ilmastokriisin ja antikapitalismin kaltaiset teemat, joita Sloan on nostanut esille myös aiemmissa haastatteluissa. Se on välillä johtanut erikoisiin tilanteisiin.
”Aina jos haastattelussa joku setä kysyy, että miten se ilmastokriisi nyt ratkaistaan, mä olen vaan että hei, musta on ihanaa, että sä kysyt 23-vuotiaalta näyttelijäopiskelijalta tota, etkä esim. niiltä tieteilijöiltä, jotka on koittanu saada keksimiään ratkaisuja kuuluviin jo vuosikymmeniä.”
Tässä haastattelussa ei ratkaista ilmastokriisiä, mutta pohditaan miten ihminen voisi muuttua ja muuttaa tapaansa kokea maailmaa.
Kapinan dramaturgiaa
Keväällä 2022 Elokapina järjesti ensimmäistä kertaa aktion Helsinki-Vantaan lentokentällä. Matkalla kentälle Sloan veti muille aktivisteille kehollisen harjoitteen, jossa he kuvittelivat itsensä rooleihin.
”Meidän kaikkien piti näytellä, että me ollaan vaan lentokentän asiakkaita.”
Sloan katsoo aktioita ja mielenosoituksia usein teatterin näkökulmasta.
”Tykkään siitä, että voin välillä vinksauttaa sen silleen, että okei, mitä jos tämä olisi teatteriesitys, mitä tästä puuttuu.”
Viime kesänä Sloan oli järjestämässä Nollatoleranssi-mielenosoitusta, jossa vaadittiin hallitukselta nollatoleranssia rasismille ja valtiovarainministeri Riikka Purran (ps.) eroa.
”Me järkättiin se viidessä päivässä. Siinä oli mukana mun kumppanin kumppani, sen kumppani… käytännössä meidän polypallo plus Elokapina-kavereita. Yhtäkkiä sinne tuli melkein kymmenentuhatta ihmistä. Se oli ihan vitun kreisiä.”
Suosio yllätti järjestäjät. Sloan harmittelee, etteivät he oikein osanneet vastata, kun mielenosoituksen jälkeen osallistujat tulivat kyselemään, mitä tehdä seuraavaksi. Sellaista tilannetta ei saisi syntyä. Tarvitaan jatkumoa.
Sloan alkaa lausua rytmissä kehittämäänsä mielenosoitushuutoa: ”Tiedonanto pelkkää sumutusta / hallitus me nähdään läpi tosta. Me emme vaikene / ei emme vaikene.”
”Ihan vitun groovaava oikeasti, mä oon ylpeä tosta.”
Muusikkokoulutuksesta on hyötyä väkijoukkojen huudattamisessa.
”Mulla on siinä sellainen olo, että osaan pitää yllä isoa energiaa ja tartuttaa sitä toisiin. Mä päädyn ottamaan tosi paljon enemmän tilaa kuin mitä mä ottaisin edes mun omilla keikoilla.”
Haastattelun aikaan Sloan on järjestämässä Palestiina-tukikonserttia helmikuun loppuun Tavastialle Helsinkiin. Konserttiin on aikaa pari viikkoa, eivätkä liput ole vieläkään myynnissä.
”Vittu mitä paskaa Elsi, oikeesti”, Sloan tuskailee. ”Se on aktivismissa vaikeaa, kun kaikki hoitaa asioita silloin kun kerkeää.”
Tammikuussa Sloan oli mukana luovuttamassa Ylelle 1546 musiikkialan ammattilaisen allekirjoittamaa vetoomusta, jossa vaadittiin Israelin sulkemista Euroviisujen ulkopuolelle. Haastattelua seuraavana viikonloppuna hän on osallistumassa Palestiina-aiheiseen paneelikeskusteluun Tampereen yliopistolla ja mielenosoitukseen, joka järjestettiin Uuden musiikin kilpailun finaalin edustalla.
Viisuboikotin merkitys on ennen kaikkea symbolinen. Kansanmurhasta syytetty Israel tuskin taipuu tulitaukoon Gazassa ilman suurimman liittolaisensa Yhdysvaltojen painostusta.
Sloan kokee mielenosoittamisen yhtä kaikki tärkeäksi, etenkin koska palestiinalaiset toivovat sitä itse. Hän muistuttaa, että esimerkiksi palestiinalaisjohtoinen BDS-liike (tulee sanoista boycott, divest, sanction; boikotti, investointien poisvetäminen, sanktio) on kehottanut boikotoimaan viisuja.
”Jos ei mitään muuta, niin ainakin mä haluan näyttää Suomessa asuville palestiinalaisille, että ne ei ole yksin. Se on ihan perus solidaarisuutta.”
Yhteisöllistä taidetta
Taidetta käsitellään usein yksilön kautta, kun taas aktivismissa toimitaan ryhmänä eikä vaikkapa sillä ole merkitystä, kuka keksii minkäkin idean.
Henkilökohtainen taiteilijuus tuntuukin Sloanista vähän epämiellyttävältä puheenaiheelta, kuin rakentaisi ”kapitalistista henkilöbrändin irvikuvaa”. Kun hän puhuu taiteestaan, keskustelu kääntyy nopeasti yhteisöllisyyteen.
”Mä pyrin olemaan taidekentällä sellainen hahmo, että kun joku projekti alkaa jumittaa, mut pyydetään ratkomaan asioita”, Sloan sanoo. ”Ainakin so far mut on pyydetty mukaan projekteihin, koska mä oon mä, niiden asioiden takia mistä mä puhun ja mitä mä pidän tärkeinä.”
Hän esittelee seinälle ripustetun kuvataiteilija Riina Tanskasen piirrokseen, josta tuli Taskuun-singlen kansikuva. Koko Pakko muuttua -levy on yhteistyön hedelmä, vaikka Sloan kappaleet kirjoittikin.
”Tykkään ihan hirveästi heittää palloja toisille ja katsoa mitä sieltä tulee. Harjoittelen sitä, että luottaa toiseen ja ottaa sen mitä tulee eikä lähde mikromanageroimaan. Mä haluan olla siinä tosi hyvä.”
Sloan sanoo olevansa taiteilijana poukkoileva: hän tekee sitä, mihin milloinkin ”hyperfokusoituu.”
”Esimerkiksi biisin kirjoittaminen on tosi stimuloivaa ja kaiken alla koko ajan rullaavaa. Mun kokemus elokuvanteosta on se, että mennään ulkomaille ja keskitytään ihan vitusti eikä tehdä mitään muuta eikä ole mitään muuta elämää.”
Irti säännöistä
Taskuun-biisissä lauletaan: ”Annan sulle mitä ikinä haluut. / Kunhan se mahtuu mun taskuun.” Sloan käsittelee näpistelyä myös kandissaan, jonka aiheena on sääntöjen ruumiillisuuden suhde näyttelijäntyöhön.
Sloan innostuu puhumaan näyttelijöiden näpistelystä, joka hänen mukaansa on hyvin yleistä. Esimerkiksi Pirkko Saisio kertoo elämäkerrassaan ylioppilasteatterin initaatiosta, jossa uuden näyttelijän piti mennä Stockmannille ja näpistää kokonainen asukokonaisuus.
”Queerinä huomaa koko ajan, että nämä tilat ja säännöt eivät ole mua varten. Mä väitän, että mitä enemmän elokapinallisuus tai yleinen aktivismi, queeriys ja näyttelijyys intersektioi sitä todennäköisemmin ihminen myös näpistelee”, Sloan sanoo.
Heti perään hän kuitenkin jatkaa: ”Siis ihan pseudotiedettähän tämä on eikä perustu mihinkään muuhun kuin mitä oon jutellut kavereiden kanssa. Mut silti mä haluan uskoa, että mä oon tehnyt jonkun oikean havainnon tässä.”
Omaa suhdettaan näpistelyyn Sloan kuvaa ”ristiriitaiseksi”. Hän kuvaa, kuinka on aikoinaan mormoniyhteisöstä irtautuessaan joutunut rakentamaan uusiksi koko suhteensa moraaliin.
”Kun mä lähdin mormonikirkosta, mä tajusin, että mun kaikki moraali oli perustunut uskontoon. Jokainen juttu piti punnita itse uudestaan. Mä olin legit silleen, että ok, onko tappaminen mun mielestä väärin. Joo, kyllä se on. Mutta hihattomien paitojen käyttäminenkin oli syntiä ja tuntui aluksi ahdistavalta ja vaikealta.”
Lait ja moraali samoin kuin uskonnolliset säännöt eivät itsessään ole konkreettisia, mutta kun ne ottavat ruumiin valtaansa, ne alkavat tuntua. Sääntöjen rikkominen ja niistä irtautuminen vaatii uudenlaista ruumiillista kokemista. Tästä löytyy yhteys näyttelijäntyöhön.
”Näyttelijät puhuu tosi paljon siitä, että tää on mun näyttelijäruumis, tää on mun siviiliruumis. Mä en perusta tuollaisesta jaottelusta yhtään. Ruumishan sitoo kaikkea, samalla keholla mä teen kaikkea.”
Sloan viittaa kuuluisaan venäläiseen teatteriohjaajaan ja -teoreetikkoon Konstantin Stanislavskiin, psykologisena realismina tunnetun työskentelytavan kehittäjään.
”Psykorealistinen kohtaus syntyy parhaiten oikean todellisuuden viereen, niin etten rakenna siihen mitään hahmoa. Mä vaan olen itseni ja reagoin tilanteisiin niin kuin mä itse reagoin.”
Kodikas ”kultti”
Nätyllä opiskelee kaikkiaan vain 24 ihmistä, mikä tekee siitä eräänlaisen kummajaisen yliopistossa. Sloan kuvaa Nätyä kodikkaaksi – ja leikkimielisesti kultiksi.
”Kun me oltiin kaljalla, yksi meidän lehtoreista muotoili pedagogiansa niin, että se elää opiskelijan rinnalla sen viisi vuotta. En tiedä mistä yliopistokoulutuksesta lehtori voi sanoa tolleen.”
Yksi Nätyn erikoisuus on tarinateatteri, playback theatre, joka Sloanin sanoin on ”low key ryhmäterapiamuoto”.
”Se on bängeri juttu. Tai on se myös ihan vitun raskasta ja ärsyttävää. Meillä on sitä välillä 8 tuntia putkeen.”
Tarinateatterissa lavalle astuu neljä näyttelijää ja muusikko. Kuka tahansa voi tulla esityksen ohjaajan viereen ja kertoa tarinan itsestään. Kertomukset vaihtelevat aamurutiineista perhedraamaan. Näyttelijät esittävät kertomuksen ohjaajan määräämällä tekniikalla. Lopuksi kertoja arvioi, miten hyvin esitys kuvasi hänen kokemustaan. Samalla opetellaan tarinateatterin tekniikkaa ja saatetaan käydä läpi ryhmän sisäisiä jännitteitä.
”Ollaan käyty kans tosi vaikeita juttuja läpi siellä. On semi kärryillä koko ajan siitä, mitä ihmisille kuuluu. Se on myös uusiutuvaa kulttuuria, että hahmottaa toisten ihmisten voimavaroja ja osaa tarjota ja pyytää apua.”
Tarinateatteri on laajentunut myös opinahjon ulkopuolelle: nätyläiset ovat perustaneet Tarinateatteri Voxin, jossa esiintyy monia alumneja.
Ruumiilliset harjoitteet ovat oleellinen osa näyttelijänopintoja. Sloan mainitsee esimerkkinä chi kungin (myös qigong), joka on kiinalaisen meditatiivisen liikunnan muoto.
”Se oli aluksi ihan vitun hirveetä. Mä meinasin pyörtyä. Mä edelleen vaan meinaan välillä pyörtyä.”
Sloan loikkaa alas vuoteelta ja ottaa puolileveän haara-asennon polvet koukussa.
”Se, että sä seisot 45 minuuttia tässä asennossa ja keskityt sun hengitykseen, se on ihan kamalaa, mutta siinä kehittyy kehotietoisuus ihan vitusti. Se on kreisi tunne, kun sä oot silleen oh my god, mun hengitys menee mun nilkkoihin saakka.”
Passiivisuudesta toimintaan
Ilmastokriisi ja sen herättämä ahdistus ovat olleet Sloanin elämässä läsnä lapsuudesta asti.
”Kun mä olin elokapinoinut jonkun aikaa, mulla oli sellainen viikko, että ok, nyt mä annan tän ilmastokriisin tuntua just niin pahalta ja vaikealta kuin se tuntuu”, hän kertoo. ”Mä olin viikon paskana ja itkin, mutta jatkoin kapinointia.”
Puhuessaan ilmastokriisistä nyt Sloan kuulostaa enemmän innokkaalta kuin lannistuneelta. Yhteiskunnat voisi järjestää loputtoman monella tavalla, eikä kyse ole mistään kaukaisista utopioista. Sloan viittaa antropologi Jason Hickeliin, kirjailija George Monbiotiin, alkuperäiskansoihin.
”Ne ideat ja tavat on jo olemassa”, hän sanoo. ”Maapallon tämänhetkiset ruoantuotantoresurssit riittäisi todella hyvin kaikille maailman ihmisille, jos ne vaan jaettaisiin tasaisesti.”
Usein kyse tuntuu olevan enemmän tahdosta kuin kyvystä. Sloan alkaa puhua Debts for Climate -liikkeestä, joka ajaa niin sanottujen kehittyvien maiden velkojen anteeksiantamista.
”Globaalin pohjoisen maat ovat lakanneet suoraan kolonisoimasta monia etelän maita, mutta pakottaneet ne taloudelliseen riippuvuuteen”, Sloan sanoo. ”Valtarakenteet eivät ole kadonneet mihinkään.”
Debts for Climaten mukaan kolonialismi on nykypäivänä ottanut velan muodon. Ilmastonmuutos uhkaa pahimmin juuri kehittyviä maita, mutta valtavilla koroilla ja veloilla ne pakotetaan jatkamaan ympäristölle tuhoisaa tuotantoa ja palvelemaan ennen muuta länsimaisten kuluttajien tarpeita.
Hyvä esimerkki on Kongo, joka on luonnonvaroiltaan maailman rikkaimpia valtioita, mutta pysyy köyhänä samalla, kun sen kallisarvoisia mineraaleja louhitaan lapsityövoimalla länsimaalaisten älypuhelimien ja sähköautojen tarpeisiin.
Velkojen anteeksiantaminen olisi tärkeää, jotta globaalin etelän maat kykenisivät selviytymään ilmastokriisistä. Velkoja on myös aiemmin annettu anteeksi – esimerkiksi Saksalle toisen maailmansodan jälkeen. Nyt tahtoa siihen ei tunnu löytyvän, vaikka viime kädessä globaalin etelän hyvinvointi auttaisi kaikkia muitakin.
”Näiden maiden kohtelu pistää ihan vitun vihaksi”, Sloan sanoo.
Ilmastokriisin mittakaavat ja siihen yhdistyvät vääryydet tuntuvat välillä lannistavan suurilta. Voi tuntua helpoimmalta unohtaa ja turtua, jatkaa entiseen malliin. Siihen tuskin on varaa.
”Meidän pitää yhdessä muuttaa tosi perustavanlaatuisia rakenteita ja olemisen tapoja, ja etenkin hyvinvointivaltio-Suomen ihmisinä, näillä meidän naurettavilla etuoikeuksilla.”
Passiivisuus kertoo etuoikeudesta, Sloan sanoo. Sama pätee vaikkapa hallituksen leikkauksiin. Jos niitä ei tarvitse miettiä, tietää olevansa etuoikeutetussa asemassa.
”Useinhan ihmisistä tulee aktivisteja siinä kohtaa, kun jostain asiasta tulee henkilökohtainen”, hän sanoo. ”On kapitalistinen harha, että ihmiset ylipäätään olisivat jotenkin passiivisia ja epätoimijoita. Koko toi asetelma pitää purkaa, ja ihmisten pitää havaita se oma toimijuus.”
Voimaa ryhmästä
Toimijuutta voi olla vaikea löytää yksin. Niinpä Elokapinassa kiinnitetään paljon huomiota yhteisöllisyyteen. Se rakentuu tiiviille ryhmille, jotka koostuvat samaan aikaan kouluttautuneista aktivisteista. Lisäksi ryhmiä rakennetaan esimerkiksi äitiyden, queeriyden ja lautapelaamisen ympärille.
”Isot aktiot voi olla tosi jännittäviä ja kuumottavia, niin sitten siellä on ne tyypit, jotka sä tunnet ja joiden kanssa voit toimia”, Sloan sanoo.
Sloanin ikkunalaudalla lojuu iso musta lohkare antrasiittia. Se on peräisin venäläisestä hiilijunasta Hangosta keväältä 2022. Yöllä elokapinalaiset nukkuivat hiilien päällä, kun humalaiset tulivat uhkailemaan heitä. Tilanteesta selvittiin puhumalla.
”Kesäkapinassa 2021 natsit tuli trollaamaan Saksan armeijan vanhojen ääniaseiden kanssa. Ne soitti esimeriksi Nightwishin Finlandia-versiota Youtubesta niin että sieltä tuli vähän väliä vahingossa mainoksia.”
Sloan soitteli puheluita ja löysi rekan, mutta tarvittiin vielä rekkakortillinen elokapinallinen. Sellainen löytyi pian:
”Sillee mä tutustuin Railiin, hän on super eeppinen iätön mumma elokapinallinen.”
Rekka pysäköitiin natsien ja elokapinalaisten väliin peittämään näkö- ja kuuloyhteyttä. Lopulta poliisi kuitenkin antoi natseille luvan siirtyä.
Itsenäisyyspäivänä 2023 Sloan seurasi Helsinki ilman natseja -mielenosoituksen eturivistä, kuinka poliisi hajotti sen kovin ottein. Tilanne oli ”objektiivisesti vitun pelottava”, vaikka varsinaista hätää ei ollutkaan. Sloan keskittyi havainnoimaan, mitä hänen kehossaan tapahtuu. Hän alkoi myös kuvata Instagram-livestriimiä, jolloin hän kykeni itsekin tarkkailemaan tilannetta ikään kuin ulkopuolelta.
Aktivismissa kaikenlaista voi siis sattua. Esimerkiksi poliisi voi viedä putkaan. Siitäkin voi syntyä jotain uutta.
”Missään ei tutustu ihmisiin niin hyvin. Jos päätyy jonkun kanssa putkaan, se on todennäköisesti sun ystävä sen jälkeen.”
Jännittävien aktioiden jälkeen tunteet päästetään ulos kehosta tanssimalla ja juhlimalla.
”Ketkään ei juhli niin ihanasti kuin aktivistit. Elokapina-päätösbileet on aina olleet absoluuttisesti parhaat bileet.”
Maailman lävistämänä
Opiskelu- ja alavalinnat vaikuttavat paljon siihen, miten maailmassa on, mitä näkee ja mihin kiinnittää huomiota.
”Näyttelijyys on ihan vitun validi ja meemikäs tapa olla. Tarkkailee ihmisten olemista ja poimii jotain niiden välisistä suhteista. Muusikkona taas kuuntelee, että aa, hieno ääni tulee tosta metrosta”, Sloan sanoo.
Jos jokin asia menee yli kognitiivisen tai emotionaalisen käsittelykyvyn, hän alkaa prosessoida sitä kirjoittamalla biisiä.
”Musta ihan bängerit tavat olla maailmassa. Aika paljon hauskempaa kuin se, että miettisin, mistä voisi säästää rahaa.”
Sloan osoittaa kirjahyllystä löytyvää Emanuele Coccian teosta Kasvien elämä – Sekoittumisen metafysiikkaa.
”Tykkäsin, kun siinä puhutaan, että maailmassa oleminen on uppoamista, että asiat läpäisee. Mä haluaisin elää silleen, että ne asiat mitä mä teen, mä annan niiden lävistää mut ja vaikuttaa muhun.”
Moderni ihminen pyrkii usein päinvastoin hallitsemaan kokemustaan. Kenties se, että antautuu enemmän maailmalle, antaa itsensä tulla lävistetyksi, voisi oleellisesti muuttaa koko ruumiillisen kokemisen tapaa. Täytyy tunnistaa, milloin hallita, milloin antautua.
”Sydänpedossa mä näyttelin muunsukupuolista hahmoa. Sitten mä aloin ite kelaa mun omaa sukupuolta, että yeah, I’m that. Mä en halua sanoa, että muutun hahmoiksi, joita mä esitän, mutta there’s undeniable evidence also.”
”Mä rakastan itsessäni sitä, että mä innostun asioista niin täböö. Ja kun mä innostun, se ei aina kestä niin kauaa, mutta se tapahtuu. Se on antautumista, ja mikä nyt on enempää sitä kuin rakastuminen, rakastaminen.”
Sloan alkaa kertoa lähimmästä yhteisöstään, joka koostuu hänen kumppanistaan Milkasta ja tämän toisesta kumppanista Outista, joiden neljä lasta ovat nyt Sloanin kummilapsia.
”Mä oon heidän kummitus. Se on ollut mun viimeisen vuoden ihan parhaita juttuja. Mä olen niiden faijapuoli, mä olen ihan uskomaton siinä roolissa.”
Sloanin lähiyhteisössä arkista hoivaa järjestetään uusilla ja käytännöllisillä tavoilla. Siitä polyamoriassakin on lopulta kyse. Jos jokin tapa elää ei toimi, sitä voi muuttaa tai sen voi keksiä uudelleen.
”Ei ole mitään poliittisempaa kuin arki ja miten sen arjen rakentaa, mitä käytänteitä on. Käytänne voi olla se, että käytetään viikosta yksi ilta mielenosoituksen suunnitteluun. Tai se, että järjestetään orgiat kerran muutamassa kuukaudessa. Ihan vitun hyvä käytänne, let’s do it!”