Tampereen yliopistolla on ollut vuosikymmeniä tietty maine – “punaisuutta on liioiteltu”, sanoo tutkija
Mediassa ja isotätien kahvipöydissä muistellaan edelleen aika ajoin Tampereen yliopiston vasemmistolaista 1970-lukua. Taistolaiset ja muut kommunistit olivat aktiivisia yliopistolla, mutta tutkijoiden mukaan ajan poliittisuutta on myös ymmärretty väärin.
Teksti: Iikka Sorvali
Kuvat: Ari Johansson
“Minun mielipiteeni on, että Tampereen yliopiston punaisuutta on liioiteltu”, sanoo Tampereen yliopiston yliopistonlehtori Mervi Kaarninen.
Kaarninen on historiantutkimuksen konkari. Hän on kirjoittanut muun muassa Tampereen yliopiston historiateoksen vuosilta 1960–2000. Kaarninen aloitti opintonsa vuonna 1978.
Istumme haastattelua varten keskustakampuksen Alakuppilassa. Kahvilakalusteiden ikoninen muotoilu vie ajatukset helposti menneisiin.
Kaarnisen mukaan valintakokeiden aikaan Päätalon ovilla saattoi 1970-luvun lopulla olla opiskelijoita jakamassa poliittisia mainoksia, ja yliopistolla toimi Tampereen yliopiston marxilaiset ryhmät eli TYMR, joka järjesti esimerkiksi opintopiirejä.
“Mutta ei kukaan tullut järjestämään aivopesua”, hän kuvailee.
Opiskelijaelämä oli 70-luvulla monin tavoin aktiivisempaa. Osittain se johtui siitä, että yliopisto ei tarjonnut samanlaista ohjausta kuin nykypäivänä. Esimerkiksi orientaatioviikkoa ei järjestetty, kun Kaarninen aloitti omat opintonsa.
“Tuutorit olivat aktiivisia, he ohjasivat sekä opintoasioissa että vapaa-ajan vietossa.”
Opintoja pyrittiin myös kehittämään opiskelijavoimin. Historian ainejärjestö Patinan edustajat kokosivat Kaarnisen mukaan luentokurssien jälkeen luentoneuvostoja, jossa opiskelijoilta kerättiin palautetta opetuksesta. Neuvoston jäsenet välittivät tämän palautteen opettajalle.
Vanhoja mielikuvia
“Vuosi 1968 oli länsimaissa tärkeä muun muassa opiskelijaliikkeiden ja mellakoiden takia”, selittää historiantutkija Jussi Lahtinen.
Lahtisen pitkän 70-luvun työläiskirjallisuutta tutkinut väitöskirja on juuri hyväksytty Tampereen yliopistossa.
Pitkä 70-luku alkoi vuonna 1968, ja myös Suomessa lisääntyi radikaali opiskelijaliikehdintä taistolaisuuden syntymisen myötä. Taistolaisuus oli suomalaista äärikommunismia, joka on saanut nimensä Suomen kommunistisen puolueen eli SKP:n varapuheenjohtaja Taisto Sinisalon (1926–2002) mukaan.
Lahtisen mukaan taistolaisuuden syntyyn vaikutti etenkin se, kun Neuvostoliitto miehitti Tšekkoslovakian vuonna 1968. Tämä johti SKP:n hajaantumiseen, kun vähemmistössä olleet, Neuvostoliiton hirmuteoista piittaamattomat taistolaiset kilpailivat vaikutusvallasta ja mediahuomiosta maltillisempien enemmistöläisten kanssa.
Tampereen yliopistoa on pidetty vuosikymmeniä erityisen punaisena yliopistona juuri taistolaisten ja muiden kommunistien takia. 70-luvun aikana julkisuudessa vahvistui mielikuva ideologisesti ohjatusta oppilaitoksesta, jossa professorit yrittävät aivopestä opiskelijoita ja jonka käytäviä partioivat vallankumoukselliset mielipidepoliisit.
Mielikuva punaisuudesta on Mervi Kaarnisen mukaan kuitenkin vielä aikaisempaa perua. Tampereen yliopiston edeltäjä, Yhteiskunnallinen korkeakoulu, sijaitsi Helsingissä vuoteen 1960 asti.
“Kun se oli Kalliossa, niin ajateltiin, että se oli työläiskorkeakoulu tai punainen oppilaitos. Siitä puhuttiinkin Sörkan yliopistona”, hän sanoo.
Mielikuva vahvistui 70-luvulla entisestään. Kaarnisen mukaan Tampereella sattui tänä aikana “kaikenlaisia episodeja”.
Hyvinvoinnin kulissien takaa
Sekä Tampereen yliopiston että laajemman suomalaisen yhteiskunnan todellista “punaisuutta” on vaikeaa selvittää. Yhden tavan tähän tarjoaa Lahtisen väitöskirjan aineistona ollut työläiskirjallisuus eli työväenluokkaan sidottu kaunokirjallisuus.
“Kirjailijat halusivat osallistua julkiseen keskusteluun ja heillä oli halu tuottaa tätä luokkapuhetta”, Lahtinen sanoo.
”Punaisuus oli räväkkyyttä, joka herätti huomiota.”
Hän analysoi yhteensä 120 romaania ja novellikokoelmaa, jotka käsittelivät pitkän 70-luvun työläisidentiteettiä eri tavoin. Kirjat kuuluivat realismin tyylilajiin, mihin Lahtisen mukaan kuuluu tietynlainen vääryyden etsiminen yhteiskunnasta.
“Kirjallisuustutkija Kai Laitinen on sanonut, että nämä kirjailijat tarkastelivat maailmaa hyvinvoinnin kulissien takaa varsinkin 70-luvulla.”
Kirjoissa käsiteltiin Lahtisen mukaan esimerkiksi ikää, sairautta ja sukupuolta intersektionaalisella tavalla. Intersektionaalisuus on feministisestä tutkimustraditiosta peräisin oleva käsite. Sen mukaan ihmisen kokemuksiin ja mahdollisuuksiin vaikuttavat monet erilaiset henkilökohtaiset ominaisuudet, kuten sukupuoli, seksuaalisuus, ihonväri, ikä ja vammaisuus.
“Tosi usein kirjassa oli vaikka nuori, naispuolinen ja maaseudulta muuttanut hahmo. Näiden kolmen aseman kautta kuvattiin sitä, mitä haasteita hänellä oli. Kirjoissa näytettiin myös sitä, miten sisu ja huumori pitävät näitä ihmisiä pinnalla.”
Vaikka Lahtinenkin on sitä mieltä, että 70-luku oli huomattavasti poliittisesti aktiivisempi kuin sitä seuranneet vuosikymmenet, kirjoista ei välittynyt hänen mukaansa juurikaan radikaalia poliittisuutta. Puoluepolitiikkaan oltiin pettyneitä eikä siihen osallistuttu.
“Jos puhutaan tästä neljän ja puolen miljoonan kansasta, niin suurimmalla osalla ei varmasti ollut päällimmäisenä mielessä politiikka.”
Levottomat ajat
Pitkä 70-luku alkoi Kaarnisen mukaan Tampereen yliopistolla maksulakolla vuonna 1968 – samana vuonna kuin taistolaisuus syntyi. Lakon julisti ylioppilaskunta Tamy, koska yliopiston taloushallinto halusi korottaa lukukausimaksuja, jotka olivat vielä tuolloin käytössä.
Kaarnisen toimittaman yliopiston historiateoksen mukaan maksulakko ei kuitenkaan ollut poliittinen tapahtuma, vaan siinä oli kyse opiskelijan asemaan liittyvästä aktivismista.
“Samaan aikaan alkoi valtakunnallinen hallintouudistus ja tuli mies ja ääni -kamppailu, missä Tamy oli aika näkyvästi vaatimassa yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta”, Kaarninen sanoo.
“Siellä laulettiin Kansainvälinen, kun ensimmäiset tulokset tulivat.”
Yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta eli YYÄ:ta vaati etenkin opiskelijaliike, mutta myös jotkut professorit. Vaatimuksena oli, että yliopistojen ylin johto valittaisiin vaaleilla, joissa voisivat äänestää kaikki yliopistolaiset. Tämä olisi tarkoittanut, että opiskelijat olisivat voineet selvällä enemmistöllään halutessaan päättää yliopiston johdon.
Kaarninen osoittaa Alakuppilaa vierustavia luentosaleja ja kertoo, että niissä oli YYÄ:tä tukeneiden luentolakkojen aikaan yhteys eduskuntaan, kun yliopistolaista äänestettiin.
“Siellä laulettiin Kansainvälinen, kun ensimmäiset tulokset tulivat.”
Uudistus ei lopulta mennyt opiskelijaliikkeen toiveiden mukaan, eikä YYÄ toteutunut. Kuohunta ei kuitenkaan loppunut siihen.
Luentolakkoja järjestettiin myös esimerkiksi vuoden 1977 opintolaina- ja opintotukiuudistuksen yhteydessä. Silloin Tampereella järjestettiin myös yliopiston valtaus tuenosoituksena jyväskyläläisille taistolaisille, jotka olivat vallanneet oman yliopistonsa.
Maltillinen suosio
Kaarninen arvelee, että Tampereen yliopiston opiskelijoiden aktiivisuus liittyi yliopistolla opetettuihin oppiaineisiin.
“Täällähän on aina ollut hirveän vahvat yhteiskuntatieteet, mihin liittyy kriittisyys ja kyseenalaistaminen. Sitten on ollut vahva toimittajakoulutus.”
Hän ei usko, että näille aloille välttämättä hakeutuisi erityisen vasemmistolaisia ihmisiä, vaan kriittisyyttä oppiessa saattaa kasvaa innostus vaikuttaa ja lähteä mukaan erilaisiin kampanjoihin.
Vaikka taistolaiset näkyivät ja kuuluivat yliopistolla ja sen ulkopuolella, suosio oli mielikuvissa suurempaa kuin opiskelijapolitiikassa. Taistolaisten kannatus edustajistovaaleissa ei noussut missään vaiheessa oikeisto-opiskelijoiden ryhmää suuremmaksi. Korkeimmillaan tymriläisten kannatus oli vuoden 1975 vaaleissa 26,3 prosentilla.
Osansa mielikuvien luomisessa oli myös medialla. Yliopistolla järjestettyjä kampanjoita tulkittiin julkisuudessa yksinomaan puoluepolitiikan kautta, vaikka osallistujilla oli paljon erilaisia syitä osallistua aktivismiin, eivätkä kaikki suinkaan olleet taistolaisia.
“Punaisuus oli räväkkyyttä, joka herätti huomiota. Kun ei ymmärretty sitä, mitä yliopistossa oikeasti tapahtui, se meni otsikoihin.”