Kolumni: Toinen todellisuus

Puolen päivän aikaan makaan edelleen peiton alle kääriytyneenä samalla, kun luento pyörii yksinään huoneen toisella puolella ja kevättalven vesipisarat hakkaavat ikkunaa vasten kaiken harmauden ympäröiminä.

Viikonpäivät ja vuorokaudenajat ovat menettäneet lähes merkityksensä. Kampus on suljettu, opiskelijalounaat ovat menetettyjä ja elämän toinen puolisko on muuttunut kokonaan etätyöksi.

Olin juuri saanut otteen yliopistomaailmasta ensimmäisien fuksikuukausieni aikana. Syksyn mittaan kerkesin luomaan itselleni opiskelijaidentiteetin, oppimaan luentosalien sijainnit sekä löytämään päivän parhaimmat lounaat. Näin myös päivittäin opiskelutovereita niin luennoilla kuin rullalaudan päällä Hervannan Bommarin syvyyksissä. Olennainen osa opiskelijaelämääni oli olemista itse yliopistorakennuksen sisällä. Silloin tunsin tekeväni jotakin hyödyllistä ja kuuluvani muiden kaltaisteni joukkoon.

Se kaikki kuitenkin vietiin pois silmänräpäyksessä. Aloin vieraantumaan koko opiskelukulttuurista. Aluksi en edes ymmärtänyt, kuinka erkaantumiseni akateemisesta maailmasta alkoi. Kevät toi tullessaan uutisen vapun siirtymisestä syksylle. Hyväksyin sen ilman suurempaa kärsimystä. En edes tiennyt mitä siinä menetin, joten en osannut surrakaan muiden tavoin. Tässä vaiheessa olin
ajautumassa jo entistäkin syvemmälle toisen todellisuuteni lumoihin, kun aikaa oli riittämiin pyöriä pitkin kaupunkia skeittilaudan kanssa.

Kurssit olivat ohitse, eikä kesätöistä kuulunut merkkiäkään, joten sain elää kaikki vuorokauden valoisat tunnit vain skeittaukselle vailla velvollisuuden taakkaa.

Yliopiston olemassaoloon havahduin uudelleen vasta kesän vehreyden käännyttyä tummempiin sävyihin, kun linja-auton reitti kulki keskustakampuksen ohitse. Tuntui oudolta yhtäkkiä muistaa elämästäni kadonnut palanen. Silti aloin odottamaan tulevia tuutorointeja.

Harmikseni jouduin kuitenkin orientaatioviikon ajaksi karanteeniin, ja ulkopuolisuus nousi väistämättä esille muiden vetäessä tutustumisleikkejä. Kesältä päälle jäänyt rullalautailun huuma on kuitenkin lievittänyt kärsimystä, joten etäopintojen suorittaminen tuntuu nykyään vapauttavalta. Yliopisto vaikuttaa yhä kaukaiselta ajatukselta, vaikka sisätiloihin pääseekin kulkemaan korttien avuin. Luentotallenteiden katsominen kotisohvalta on uusi rutiini, johon joudun käyttämään suurta tahdonvoimaa, jotta viitsin hypätä pois laudan päältä ja asettua hetkeksi aloilleni.

Ehkä vielä tulevaisuudessa tulen saamaan yhden kunnollisen vuoden, jolloin voin sulautua jälleen kiinni opiskelumaailmaan ja opetella uudestaan liikkumaan kampuksen käytävillä.