Strippareita ja miljoonatappioita – Visiiri-lehti perkasi ylioppilaskuntien sakeimmat bisnekset

Jos luet tätä juttua, on todennäköistä, että kuulut tai olet kuulunut joskus jonkin suomalaisen korkeakoulun ylioppilaskuntaan. Ja jos olet, olet todennäköisesti myös maksanut viuluja sen toiminnasta.

Ylioppilaskunnat ovat kunniakkaasti valvoneet opiskelijoiden etuja, mutta toimintaan liittyy toinenkin puoli. Vuosikymmenten saatossa ylioppilaskunnat ovat pyrkineet kasvattamaan omaisuuttaan ja tarjoamaan jäsenilleen hengenravintoa, jonka vuoksi niiden historiaan liittyy jopa uhkarohkeita päänavauksia liiketoiminnan saralla.

Nykypäivänä omaisuuden hallinta on ammattimaistunut, eli tylsistynyt, mutta varsinkin takavuosina touhuissa oli monesti mukana enemmän intoa kuin osaamista. Jälkimmäisistä on syntynyt parempia tarinoita. Tässä muutamia niistä.

Alvar Aallon kaksi hallia

Jyväskylän ylioppilaskylää voidaan nykytilassaan pitää esimerkillisenä ylioppilaskunnan pyörittämänä liiketoimintana, mutta aina ei ole harjukaupungissa mennyt yhtä mallikkaasti. Menneinä vuosikymmeninä erilaiset hallit kiehtoivat jyväskyläläisiä opiskelijoita.

Ensimakua Alvar Aallon suunnitteleman kampuksen kiroista saatiin jo 1950-luvulla, kun yliopistokampuksen yhteyteen rakennettiin uimahalli. Halli valmistui 1955 ja paljastui välittömästi liian pieneksi. Uimahalli ei tuottanut tuloja, joten laajennusta ryhdyttiin puuhaamaan vain viisi vuotta avajaisten jälkeen.

Ajat olivat kovat ja opiskelijat maksoivat hallia selkänahastaan.

”Legendan mukaan sekä uimahallia että sen laajennusta rakentaessa opiskelijoita kirjaimellisesti pakotettiin talkootöihin muun muassa kaivamaan perustuksia”, kertoo ylioppilaskunnan historian tunteva ylioppilaslehti Jylkkärin päätoimittaja Tuukka Tervonen.

Hallin laajennus valmistui 1962. Koko lystin kustannukset nousivat yli 70 miljoonaan markkaan, joka oli kaksi kertaa suunniteltua enemmän. Nykyrahassa summa on noin puolitoista miljoonaa euroa. Ylioppilaskunta irrottautui hankkeesta pian laajennuksen jälkeen. Nimettömät äänet Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunnasta ovat kuvailleet uimahallista luopumista “parhaaksi päätökseksi koskaan”.

Uimahalli jäi kaukaiseksi luvuksi ylioppilaskunnan historiikissa. Toisin on toisen, niin ikään Aallon kynästä syntyneen hallin laita. Maantieteellistä välimatkaa tapahtumapaikoilla on alle sata metriä.

Mutta 1960-luvun puolivälissä talkoiltiin taas. Jyväskyläläiset opiskelijat laitettiin keräämään muun muassa jätepaperia, jolla rahoitettiin uuden ylioppilastalo Ilokiven rakentamista. Arkkitehtina hääri jälleen tuttu Alvar Aalto.

Talon kellariin haluttiin myös tuottavaa liiketoimintaa ja suunnittelun loppuvaiheessa pohdittiin kahden vaihtoehdon välillä: Tanssisali vai keilahalli?

Näistä päädyttiin jälkimmäiseen.

Tuukka Tervosen mukaan keilahallista ei tullut odotetun kaltaista menestystä, vaan se muuttui nopeasti taloudelliseksi haitaksi, jolle piti löytää uusi käyttötarkoitus. Ilokiven kellari jalostui myöhemmin Suomen legendaarisempien joukkoon nousseeksi keikkapaikaksi. Indie-maineessa ollut kellari tuli 1990-luvulla tunnetuksi myös reiveistään.

Silti tila ei ole tähän päivään mennessä juuri taloudellista hyötyä tuottanut. Menestyväksi baariksi se on turhan sivussa keskustasta. Viimeisimmän käänteen myötä ylioppilaskunta päätyi jälleen ostamaan tilojen liiketoiminnan itselleen yksityiseltä toimijalta, joka ei saanut bisnestä pyörimään kannattavana.

Oston jälkeen ylioppilaskunnassa on käyty kiihkeää keskustelua tilan tulevaisuudesta, sillä pelkkä ylläpito maksaa noin 200 000 euroa vuodessa.

Uutta ilmettä esitellään syksyllä, mutta paluuta keilahalliksi on tuskin luvassa.

”Veikkaan, ettei tähän kylään mahdu enää opiskelijakeilahallia keskelle yliopistoa, eikä itseasiassa varmaan koskaan mahtunutkaan. Keikkatilana kellari on itseasiassa ihan hyvä, mutta ihmiset eivät jää keikan jälkeen baarin puolelle ja se näkyy kassavirrassa”, Tervonen toteaa.

Rahareikä nimeltä Radio 957

Vuonna 1985 Suomessa ja koko Tampereella tapahtui. Yleisradion monopolia höllennettiin ja radiotoimilupia alettiin myöntää yksityisille paikallisradiokanaville.

Radiotoiminnasta oltiin kiinnostuneita myös Tampereen yliopiston ylioppilaskunnassa (Tamy), jonka seurauksena Tamyn hallitus päätti hakea lupaa.

Yllätys oli melkoinen, kun lupa heltisi ylioppilaskunnalle. Tampereen seudun 16 muuta hakijaa jäivät nuolemaan näppejään. Monet pitivät omaa radiokanavaa varmana rahasampona ylioppilaskunnalle ja kanavalle hankittiin isot tilat Kauppakadulta, lyhyen kävelymatkan päästä Yo-talolta. Hurjimmissa kielikuvissa rahaa tultaisiin työntelemään kärryillä toimituksesta Yo-talolle.

”Radio 957:sta tuli jännittävä sillisalaatti. Hyvässä mielessä radio oli mielenkiintoinen, kun sieltä saattoi tulla aivan mitä vain. Huonossa mielessä taas sieltä tuli välillä hirveää potaskaa”

Simo Frangén

Ei vain yliopistolaisille, vaan kaikille tamperelaisille nuorille aikuisille suunnatusta kanavasta tuli nopeasti kiinteä osa manselaisuuden kaanonia. Nuorten itsensä toimittamalle kanavalle oli selvä tilaus aikana, jolloin Yleisradion sisältöjen tarkoitus oli tyydyttää kaiken ikäiset kansalaiset Kihniöstä Kallavedelle.

”Radio 957:sta tuli jännittävä sillisalaatti. Hyvässä mielessä radio oli mielenkiintoinen, kun sieltä saattoi tulla aivan mitä vain. Huonossa mielessä taas sieltä tuli välillä hirveää potaskaa”, muistelee maisteri ja pitkän linjan radiomies Simo Frangén.

Frangén ja kollegansa Pasi Heikura aloittivat oman huumoriohjelmansa Radio 957:lla vuonna 1987. Oli pieni ihme, että kanava oli tuolloin edes olemassa.

Mainosmyyntitulot jäivät toiminnan alussa rankasti arvioiduista ja jo ensimmäisen vuotensa lopulla radio teki tappiota 100 0000 markkaa kuukaudessa. Nykyrahassa summa on noin 33 000 euroa. Toimitusjohtajaksi noussut Markku Veima onnistui vaimentamaan uhkaavasti kolisseet konkurssikellot irtisanomisilla ja osakepääoman korotuksella. Myös ylioppilaskunta osti lisää osakkeita, jotta säilytti enemmistöosuuden radioyhtiössä.

Alkuvaiheen usko siitä, että radio tuottaisi omistajilleen suunnatonta varallisuutta, oli hiipunut. Toisaalta radiotoiminta oli tuohon aikaan hyvin erilaista kuin nykyään, eikä talous ollut kanavan ainoa arvo. Frangén muistuttaa, ettei Radio 957:sta edes puhuttu kaupallisena radiona, vaan paikallisradiona.

”Radiota tehtiin palavalla intohimolla, ajattelematta sen kummemmin, että saako joku tästä jotain rahaa”, Frangén sanoo.

Vuosikymmenen loppuun kanavan talous pyöri jokseensakin tasapainossa, mutta vuonna 1989 Tampereelle myönnettiin lupia uusille paikallisradioille. Se viitoitti Radio 957:n loppusyöksyä. Viimeinen niitti oli 1990-luvun lama. Kanavan mainostulot romahtivat ja saatavat alkoivat erääntyä.

Tamyn edustajisto yritti vielä tunkata kanavaa jaloilleen ottamalla nimiinsä sen velkoja, mutta viimein 1992 radio päädyttiin myymään turkulaisten ja lahtelaisten radioammattilaisten perustamalle yhtiölle.

Myyntiin mennessään radiotoiminta oli ehtinyt tuottaa Tamylle tappiota noin 4,3 miljoonaa markkaa, nykypäivän rahassa pyöreät miljoona euroa.

Sillä hinnalla kanava jätti kuitenkin lähtemättömän jäljen paikallisradiotoiminnan villeihin alkuvuosiin. Niistä ajoista radiotoiminta on tehnyt täyden kuperkeikan, sillä tätä nykyä kokeellista sisältöä kuulee lähinnä Yleisradion taajuuksilta.

”Nykyään ei ole paikallisradioita, vaan kaupallisia radioita, jotka ajattelevat rahantulon logiikkaa ensimmäisenä. Paikalliset jutut ovat sitä, että saadaan väkisin tungettua sinne joku Jutilan haastattelu väliin”, Frangén toteaa.

Teekkarien olohuoneesta varoittavaksi esimerkiksi

Ennen 1980-lukua Tamy oli ehtinyt kokeilla siipiään myös ravintolatoiminnan maailmassa. Ravintola Tiiliholvin omistus oli surkuhupainen saaga, jossa arvonsa tunteva ravintolanjohtaja ei halunnut nurkkapöytiin villapaidoissa kaljoittelevia opiskelijoita ja edustajiston vasemmistosiipi puolestaan näki ravintolan Espanja-viikkojen antavan fasismille jalansijaa. Tiiliholvi myytiin vuonna 1978 kymmenen tappiollisen vuoden jälkeen.

Hervannassa puolestaan makseltiin omat oppirahat vasta 1990-luvun lopussa, kun Tampereen teknillisen korkeakoulun ylioppilaskunnan (TTKY, myöhemmin TTYY) omistama Teekkariravintolat Oy joutui luopumaan Cupola-yökerhostaan.

”Myöhemmin olen kouluttanut Suomen ylioppilaskuntien pääsihteerejä kertomalla, etten tiedä varmaan yhtäkään ylioppilaskuntien omistamaa anniskeluravintolaa, joka olisi koskaan tuottanut yhtään rahaa, ainakaan kultaisen 1980-luvun jälkeen”, kertoo Cupolan hautaan saatellut TTKY:n entinen pääsihteeri Pekka Markkula.

Cupolan tarkoitus oli olla teekkareiden oma olohuone ja yökerho Suomen teekkareimmassa kaupunginosassa. Tilat olivat juuri valmistuneessa Hervannan toimintakeskuksessa, jonka alakertaan oli suunniteltu varta vasten paikka diskoteekille. Mikä voisi mennä pieleen?

Markkula näkee Cupolan suurimmaksi ongelmaksi sen, että ravintolan avajaiset siirtyivät vuonna 1989 toistuvasti liiallisen perfektionismin ja hieromisen takia. Markkulan mukaan toimintaa johtivat ”niin sanotut ammattilaiset”, jotka saivat suunnitteluvaiheessa poltettua satojatuhansia markkoja rahaa. Jo ennen avajaisia miinusta oli tehty niin paljon, ettei liiketoimintaa saatu kannattavaksi, vaikka ainakin viikonloppuisin ravintola toimi kohtuullisella volyymilla.

”Paikka ei kuitenkaan ollut kovin hyvä. Se oli pimeä, eikä oikein sopinut päivätoimintaan. Tilan suunnitelleet arkkitehdit Reima ja Raili Pietilä perustelivat tilaa sillä, että heillä oli hyvä näkemys siitä, miltä yökerhon pitää näyttää. He olivat kerran käyneet sellaisessa Lontoossa joskus 1960-luvulla.”

Hieman kehnot tilat ja ennen avajaisia hassatut rahat eivät olleet ainoat kompastuskivet Cupolan tiellä.

Vuonna 1992 Cupola sai luvan olla viikonloppuisin auki aamukolmeen, mutta myöhemmin aukiolot ajautuivat tiukan virkamiespolitikoinnin kohteeksi, kun eräs pikkutarkaksi luonnehdittu anniskelulupatarkastaja leikkasi aukioloja teekkareiden mielestä mielivaltaisella päätöksellä.

Ravintolan seinillä roikkuneiden Pirkanmaan uuden panimon (PUP) mainosjulisteiden perusteella tarkastelija päätteli, että ravintolan toiminta on pubi- eikä yökerholuonteista. Pietilöiden suunnittelemat suojellut design-baarijakkarat samainen tarkastaja puolestaan totesi ”epämääräisiksi ja keikkuviksi”. Pekka Markkulan laatima vastine ei auttanut, vaan Cupolan aukioloajat lyhenivät kolmella tunnilla. Hervannan ainoa yökerho jäi samalle viivalle pubien kanssa.

Mutta kun kyse on viinasta, on harva niin kekseliäs kuin teekkari. 1990-luvun alkoholilainsäädäntö antoi mahdollisuuden siirtää ravintolan anniskelulupia myös sen seinien ulkopuolelle. Cupolan luvilla alkoholia myytiin monissa ylioppilaskunnan bileissä, joka helpotti ravintolan taloutta. Tampereen Teekkariravintolat Oy toimi Markkulan mukaan hyvinkin monessa osoitteessa, ainakin jos katsotaan, missä sen lupia oli anniskeluun käytetty.

Cupolaa ei teekkariomistuksessa kuitenkaan saatu koskaan kannattavaksi, vaan 1990-luvun lopulla ylioppilaskunta päätti minimoida tappionsa. Vuosikymmenen puolivälissä TTKY:n pääsihteerinä toiminut Markkula otti vetovastuun ravintolan tarinan saattamisesta loppuun. Projekti sai Cupolan logoa mukaillen nimekseen koodinimen ”Kissa pöydälle”.

Ravintola siirtyi yksityiseen omistukseen vuonna 1999, mutta ylioppilaskunta jäi edelleen tilojen vuokranantajaksi. Liiketoiminnan myynti kattoi osan ravintolatoiminnan tuottamista veloista, loput ylioppilaskunta antoi anteeksi.

Sittemmin muun muassa Juveneksen toimitusjohtajana toiminut Markkula toteaa, että liiketoiminnan myyminen oli ehdottomasti oikea päätös.

”Se oli vain ajan kysymys. Teekkarikulttuuri on korkealentoista ja enemmän periaatteellista kuin käytännönläheistä.”

Vuonna 2004, vuosia ravintolatoiminnan päättymisen jälkeen, ylioppilaskunta kuoppasi Teekkariravintolat Oy:n lopullisesti.

”Teekkariravintolat-toiminimi säilytetään ylioppilaskunnalla varoituksena ravintolatoiminnan vaarallisuudesta. Edustajiston jäsenet hiljentyivät viideksi sekunniksi Teekkariravintoloiden muistolle”, kirjoitettiin Anturi-lehden uutisessa.

Gondolivisioita ja strippareita Oulussa

Ehkä ylioppilaskuntien historian sakeimmat setit löytyvät kuitenkin pohjoisen Skandinavian pääkaupungista Oulusta. Siellä opiskelijabisnes ei niinkään johtanut mittaviin alaskirjauksiin, vaan hyväntekeväisyyden nimissä aloitettu liiketoiminta paisui sellaisiin mittasuhteisiin, että ylioppilaskunnan varsinainen tarkoitus oli jo hämärtymässä.

Kaikki alkoi 1960-luvulla, kun Oulussa oli huutava asuntopula. Opiskelijabudjetin yksityiset vuokra-asunnot olivat usein kaukana opistolta. Monissa ei ollut edes juoksevaa vettä, puhumattakaan modernista vesiklosetista. Joissakin vuokrasopimuksissa opiskelijat myös velvoitettiin omien menojensa lisäksi toimimaan vielä isäntäperheen lapsenlikkoina.

Asuntorakentamista vauhdittamaan perustettiin Oulun opiskelija-apu Ry.

”Ylioppilaskunta yritti koko varainkeruun ja rakentamisen ajan patistella poliittisia päättäjiä valtakunnan tasolla siitä, että asuntojen rakentaminen kuuluisi valtiolle. Ylioppilaskunta toimi olosuhteiden pakossa, kun kukaan muu ei kantanut vastuuta”, kertoo OYY:n historiikin kirjoittanut Anna Nieminen.

Alkuun rahaa kerättiin erilaisilla yleisötempauksilla, mutta pian nakkikioski- ja ruokalatoiminnasta alkanut ravintolabisnes kasvatti rooliaan tulonhankinnassa. Baareja avattiin niin tiuhaan, että 1970-luvun alussa Oulun yliopiston ylioppilaskunta oli asiakaspaikoissa laskettuna kaupungin suurin ravintoloitsija. Ehkä ajan kuuluisin ylioppilaskunnan ravintoloista oli Kesäleski, jossa järjestettiin muun muassa Oulun ensimmäiset striptease-esitykset. Ja vaikka liiketoiminta oli isoa, oli se ajoittain myös amatöörimäistä.

”Ravintolatoiminnassa saatettiin olla jopa suuruudenhulluja, suunnitella vaikkapa espanjalaistyylinen ulkoilmaravintola, jossa gondolit lipuisivat kaupungin vesistössä. Anniskeluluvatkaan eivät välttämättä aina tulleet ajallaan, vaikka alkoholin myynti oli usein kannattavin osuus tällaisessa toiminnassa”, sanoo Anna Nieminen.

Opiskelija-asuntojen rakentaminen ja sitä rahoittava rakennustoimista oli paisunut valtavaksi. Liiketoiminnan pyörittämisestä oli jo muodostumassa ongelmallisen iso osa ylioppilaskunnan toimintaa, joka ohjasi sitä pois alkuperäisestä tarkoituksestaan. Ravintolatoiminnan ja rakennuttamisen kun ei pitänyt olla ylioppilaskunnan ydinaluetta.

Opiskelija-asunnot päätettiin säätiöidä Pohjois-Suomen opiskelija-asuntosäätiöksi vuonna 1971. Ylioppilaskunta yhtiöitti kaupalliset toimintonsa.

Nieminen epäilee, että taloudellisten pakotteiden lisäksi OYY:n luopumiseen ravintolatoiminnasta vaikutti myös polittisen kuohunnan ja radikalismin saapuminen yliopistopolitiikkaan. Joku saattaisi tehdä poliittisessa palossa järjettömiä päätöksiä ylioppilaskunnan liiketoiminnasta.

Jälkiviisaana voi sanoa, että Oulussa pöydästä osattiin poistua, kun oltiin vielä voitolla.

Jutussa on käytetty lähteenä muun muassa Ilomedia-blogia, Anturi-lehden arkistoa, Tamyn historiikkia ”Elämää ja taistelua” (Vartiainen & Kaarninen, 2013) ja TTYY:n historiikkia ”Koskessa kastetut” (Riihimäki & Suomala, 2002).