Kun kasvit valtasivat kotimme

Tamperelainen Pihla Rautio ei tehnyt tietoista päätöstä ryhtyä huonekasviharrastajaksi. Silti kotiin on hivuttautunut yli sata kasvia. Ja lisää puskee. Satunnaisesti osteltujen siementen ja pistokkaiden lisäksi ruukkuja asuttavat vihannesosaston antimet. Muun muassa avokado, karambola, kiivi ja sitruuna ovat itäneet ihan tavallisista ruokakaupan hedelmistä. 

Kasviharrastuksen riistäytymisestä on merkkejä kaikkialla kerrostalokaksiossa. Seinillä kulkee köynnöksiä, keittiön maljakossa on peikonlehden varsi juuria kasvattamassa. Jokaista ikkunalautaa peittää saviruukkujen rivistö.

”Tässä asunnossa on oudon mallinen olohuone, mutta totesimme, että tähänhän voi laittaa kasveja”, Rautio muistelee yhteenmuuttoa Venla Koivun kanssa ja viittaa tilanjakajaan, joka muodostuu kirjahyllyistä ja kymmenistä viherkasveista.

Tunnelma ei ole ahdas, vaan varsin kodikas. Huoneilma tuntuu keuhkoissa hyvältä, sillä vihermeren keskellä ilmankostutin hönkii vesihöyryä kasvien iloksi. Kasvatusvalojen ansiosta tuntuu kuin päivänvalo olisi erehtynyt vierailemaan marraskuuhun.

Korona-ajan etätyösuositukset ajoivat muutkin ihmiset hakemaan kodikkuutta kasveista. Facebookin Huonekasvit-ryhmän jäsenmäärä roihahti ja kukkatalojen myynnit kasvoivat. Ilmiö kuitenkin oli alkanut kiihtyä jo ennen pandemiaa.

Puutarhuri Harri Sokala totesi Etelä-Suomen Sanomien artikkelissa elokuussa, että huonekasvitrendi on maailmanlaajuinen ja voimakkaasti kasvava. Sokala on yrittäjä kasvikansan mekkana pitämässä puutarhakeskus Viherpajassa. Hänen mukaansa kasvi-innostuksen syy on uusissa sukupolvissa. 

”Nuoret polvet eivät enää kasvata mummilta saatuja pistokkaita vaan ostavat kasveja ja sisustavat niillä.”

Vaivannäkö on kuumaa valuuttaa

Huonekasveilla sisustaminen on seurausta monesta asiasta, joista vanhimpia on teollistuminen, kertoo Jani Varpa, Helsingin yliopiston kulutustutkimuksen yliopisto-opettaja ja väitöstutkija. Nykyisen kaltaista sisustamista on harrastettu 1960-luvulta lähtien. Kun ihmiset lähtivät maaseudulta kaupunkeihin ja työ oli tehtaassa tai palveluissa kotitilan sijaan, kodista muodostui erityisesti vapaa-ajan paikka. Vapaa-ajan ja varallisuuden lisääntyminen mahdollistivat kodin laittoa.

”Lisäksi ennen teollista tuotantoa jokainen huonekalu oli joko peräisin omasta metsästä tai puusepän käsityötä ja siksi kallis. Tehtaiden myötä valikoimat laajenivat ja hinnat tippuivat. Sisustaminen mahdollistui suuremmalle väestönosalle.”

Huonekasveja on toki pidetty puoli maailmansivua, usein sillä perustelulla, että niitä kuuluu olla. Mikä on aiheuttanut sen, että äidiltä saadut ja janokuoleman partaalla kituneet rehut ovat joutuneet väistymään suurien ja komeiden viherkasvien tieltä?

Yksi syy voi olla yleinen varallisuuden nousu. Rahalla ei voi enää erottua.

”Aiemmin saattoi ostaa hienon huonekalun ja pyyhkiä välillä pölyt ja statussymboli oli siinä. Kasvi taas on elävä organismi. Niiden kanssa tarvitsee paitsi taloudellista, myös henkistä pääomaa, että saa ne kukoistamaan”, Varpa sanoo.

Menestyvät kodin kasvit ovat siis merkki maallista mammonaa ylevämmistä resursseista: ajasta ja taidosta. Moisella meriitillä aukeavat ovet yhteisöihin ja edelläkävijyyteen, jotka ovat kulutusteorioiden kulmakiviä. Varpa kuvailee, että tietynlaisilla kulutusvalinnoilla pyritään nimenomaan kuulumaan joukkoon, mieluusti vieläpä siihen, jolla on hoteissaan harvinaisempia kasveja kuin markettikukkien ostelijoilla.

”Sisustaminen on kommunikaatiota ja viestintää siitä, että kuulutaan tiettyyn ryhmään, jolla on tietyt arvot.”

Yhteisöt ovat yhä useammin netissä ja somekanavissa. Esimerkiksi Facebookissa toimii aktiivisia osto- ja myyntiryhmiä, samoin kuin hoito-ohjeisiin ja yleiseen kasvihypetykseen liittyviä yhteisöjä. Moni etsii seuraavaa ihannekasviaan myös Instagramin kuvavirroista.

Kaunis kukinto joskus ja jouluna ei tyydytä tämän päivän kasviharrastajaa. Kärsimätön nykyviherpeukalo kaipaa kauneutta ympäri vuoden, ja siksi kasveja metsästetään ensisijaisesti lehtien muodon ja värin ja kasvin koon perusteella. Myös Rautio toteaa, että ”mitä näyttävämpi kasvi, sitä näyttävämpi”. Hän pitää erityisesti maijojen ja mattien ulkonäöstä ja haaveilee isosta peikonlehdestä.

”Tärkeintä kasveissa on estetiikka ja että ne tuovat kivaa fiilistä. En hankkisi rumia kasveja vain siksi, että olisi jotakin huonekasveja”, hän sanoo.

Fraktaalit langettavat lumouksen

Estetiikan tavoittelu on kirjattu sisään jo ihmisen evoluutioon, tietää Tampereen yliopiston psykologian professori Kalevi Korpela. Hän on tutkinut 35 vuotta luontoympäristöjen hyvinvointivaikutuksia. Pari tutkimusta on käsitellyt erityisesti viherkasveja.

”Ihmisen elinaika rakennetuissa ympäristöissä on äärimmäisen lyhyt luonnossa vietettyihin miljooniin vuosiin nähden. Noina vuosina meihin on syntynyt valmiuksia havaita eloonjäännin kannalta suotuisia ympäristöjä, joissa voimme syödä ja levätä tulematta itse syödyiksi”, Korpela kertoo.

Suojaisa ympäristö on usein ollut vehmaista, näkösuojaa tarjoavaa luontoa. Siis kasvien keskellä. Viherkasvien ja vesielementtien läheisyydessä meissä herää muistuma ihmiselle sopivasta ympäristöstä, ja uhkan tunne poistuu. Keho alkaa rentoutua, minkä voi havaita mittaamalla esimerkiksi sydämen sykeväliä, aivotoimintaa tai otsan lihasjännitystä. Turvallisuuden kokemus vähentää surun ja vihan tunteita ja tuo mieleen herkemmin hyviä muistoja ja ajatusketjuja, mikä nostaa mielialaa.

”Lisäksi estetiikka aiheuttaa lumoutumisen ilmiön. Luontoympäristön fyysiset piirteet, esimerkiksi fraktaalimuodot, joita rakennetussa ympäristössä ei juurikaan ole, kaappaavat automaattisesti ihmisen tarkkaavuuden, jolloin unohdamme ajankulun ja itsemme.”

Osa luonnon elvyttävää vaikutusta on unohtua tuijottamaan tulen loimun tai viherkasvien muotoja. Korpela arvelee, että lumoukseen voi päästä kotonakin. Koti itsessään on jo turvalliseksi koettu ympäristö, jolloin luonnon estetiikkaan uppoutuminen voi olla mahdollista jo muutamilla huonekasveilla.

Yhä useampi asuu kuitenkin kodissaan yksin. Viime vuonna Suomen kotitalouksista 45,3 % oli yhden hengen asuttamia, kun vuonna 2000 vastaava osuus oli 37,3 %. Yksin asuvien osuus on noussut vuosittain, ja kehityskulku on samanlainen myös Euroopan tasolla. Korpela sanoo, että yksin asuminen on yleistynyt erityisesti alle 30-vuotiaiden keskuudessa. Sitä vastoin luonnollinen hoivan halu ei ole kadonnut. Kasvit voivat olla mielekkään huolenpidon kohde sellaiselle, joka asuu yksin, mutta jonka elämänmenoon lemmikit eivät sovi.

”Huonekasvi on esteettinen ja kaunis. Sitä saa hoivata, ja se on vieläpä ilmastoteko.”

Kasvi voi tarjota konkreettisen kokemuksen luonnon hoitamisesta tai hiilen sitomisesta, kun ilmastonmuutoksen edessä tuntee olonsa ahdistuneeksi tai voimattomaksi.

Hidasta ja hallitse

Kun kasvien pitämiseen on niin monia syitä, miksi niistä on tullut himoittuja vasta viime vuosina? Kulutustutkija Jani Varpa lähestyy asiaa kuluttamista jo jonkin aikaa läpileikanneen hidastamisen kautta.

Esimerkkinä hän mainitsee pikaruoan vastaiskuksi syntyneen slow food -liikkeen. Kuluttajat ovat innostuneet esimerkiksi juureen leipomisesta ja oluen panemisesta itse, vaikka kaupan hyllyillä on enemmän valikoimaa kuin koskaan aiemmin. Maailman hektisyyteen halutaan lyödä jarrua tekemällä asioita hitaammin.

”Mitä enemmän vauhti kiihtyy ulkomaailmassa, sitä hitaammin halutaan olla kotona”, Varpa toteaa.

Toinen kuluttamisen muutos liittyy turvallisuuteen.

”Jos mietitään ruokateollisuutta, niin siellähän on noussut aina kaikenlaisia skandaaleita. Ihmiset tuntevat olonsa turvattomaksi, kun isojen yritysten toimintaa ei voi tietää eikä muuttaa. Syntyy vastareaktio: leivotaan itse, jotta ei tarvitse ostaa leipää.”

Ilmiöt ovat verrannollisia huonekasveihin. Pikkuhiljaa ilmestyvät uudet lehdet ilahduttavat eri tavalla kuin kaupasta ostettu leikkokimppu, joka kuihtuu viikossa. Voi spekuloida, liittyykö kasvienkin pitämiseen alitajuinen tarve saada ote ohjaksista. Kuolevat jos kuolevat, mutta ainakin omissa eivätkä Nestlén käsissä.

Huonekasvitarvikkeet on osattu tuotteistaa kuten mikä tahansa kulutustrendi. Varpa vertaa asetelmaa koiriin. On lelua, valjasta, hoitotarviketta ja jokaiselle rodulle ja eri-ikäiselle yksilölle sopivat ruokansa. Samalla tavalla kasveihin hurahtaneet viittaavat kintaalla Kekkilälle ja sekoittelevat optimaaliset kasvualustat perliitistä, vermikuliitista, kaarnasta ja sopivankokoisesta seramis-sorasta. Sormea ei tarvitse enää tökätä multaan, sillä kosteusmittari kertoo, milloin seuraavan kerran kastellaan. Tässä vaiheessa ei yllättäne, että alan yhteisöissä kysellään jopa sopivimmasta kuun asennosta pistokkaiden ottamiselle.

Tietenkin trendistä hyötyy myös sovellusteollisuus. Kun on ensin hankittu kasvivalot sopivien kelvinien, lumenien ja säteilykulmien perusteella, voi viedä älypuhelimen kasvin kupeeseen ja katsoa sovelluksesta, onko tyräkki tyytyväinen saamansa valon määrään. Varpasta kasveihin liittyvä välineurheilu on tyystin aikamme teknokratian ja mittauskulttuurin kuvaa. Jos katsomme älykellosta, miten nukuimme viime yönä, miksei samaa tehtäisi kasveille? 

Väärentäjät ja tulevaisuuden start-upit

Kaikki puhuu sen puolesta, että kasvit ovat laskeneet juurensa suomalaisten sisustukseen. On aika aprikoida tulevaa ja antaa ilmaisia bisnesideoita Visiirin lukijoille.

Paikallisuus ja eettisyys ovat kuluttamisen megatrendejä, mutta fakta on, että esimerkiksi kotimaassa valmistetut vaatteet maksavat monin verroin pikamuotia enemmän. Kotimainen kolttu on siten identiteettikysymys. On luontevaa uumoilla, että lähitulevaisuudessa syntyy kukkatalo, joka markkinoi tuotteitaan suomalaisella työllä. Mitä luultavimmin monikymmenkertaisia hintoja haluavat maksaa vain ne, jotka tunnustavat eettisiä arvoja.

Kasvualusta eettisten kasvien tuottajalle on nimittäin jo olemassa. Vähitellen on alkanut selvitä, että esimerkiksi jotkin Kaakkois-Aasiassa toimivat nettikaupat eivät välttämättä edes kasvata myymiään huonekasveja itse vaan saattavat ryövätä niitä paikallisten ihmisten pihoilta. Lisäksi tietyille kasveille on käynyt kuin uhanalaisille eläimille: niitä on enemmän ihmisomistuksessa kuin luonnonvaraisena. Erittäin hitaasti kasvavia kasveja kerätään luvatta luonnosta myytäväksi nettikauppoihin.

Huonekasveihin perehtyneet hoitavat ostoksena usein verkossa, sillä harvinaisia lajeja ei myydä Plantagenissa tai Ikeassa. Moni kasviharrastaja tunnustautuu keräilijäksi, joka havittelee esimerkiksi erilaisia vehkakasvien tai muulinkorvien lajikkeita, jotka tunnetaan vain latinankielisillä nimillään. Harvinaisimmat voivat maksaa satoja, jopa tuhansia euroja pistokkaalta. Pistokkaan arvoa nostaa, jos se on peräisin värivirheellisestä eli variegata-yksilöstä. Värimutaatiot ovat harvinaisia, joten niiden geneettisyydestä ollaan yhteisöissä äärimmäisen tarkkoja. Värimuutos voi nimittäin olla peräisin mekaanisesta vauriostakin, mutta silloin seuraavat lehdet eivät kanna värimuunnosta. 

”Tässäkin on kyse vastaiskusta teollisuudelle. Ei haluta enää tehokasvatettua viherkasvia, koska sellainenhan on kaikilla”, Helsingin yliopiston kulutustutkija Jani Varpa toteaa.

Lienee ajan kysymys, milloin harvinaisille variegatoille käy kreikkalaiset salaattijuustot. Huonekasviväärennökset vaikuttavat luontevalta jatkumolta elintarvikeväärennöksille.

Palataan hetkeksi koiravertaukseen ja nostetaan katse scifi-kaukaisuuteen. Ennen kuin koirissa alettiin arvostaa ruttuisia kuonoja, niiden funktio oli olla mahdollisimman hyviä paimenia, metsästäjiä tai vartioita. Viherkasveja kasvatetaan ja risteytetään visuaalisuus edellä, mutta nykyisten terveystrendien keskellä on perusteltua pohtia, miksei kukaan ole keksinyt jalostaa mahdollisimman tehokkaasti huoneilmaa puhdistavia viherryksiä. Niiden ei tarvitsisi edes olla kauniita. Edelläkävijät täyttäisivät niillä kotinsa ja hengittelisivät maireana Instagram-syötteessään. 

Vettä lurpattavalle – toistaiseksi

Pihla Rautiolla kuluu kasveihin tällä hetkellä noin satanen kuussa. Hän antaa itselleen luvan ostaa uusia kasveja vain, jos vastaan tulee jokin oikein hyvä yksilö. Raha kuluukin pääasiassa jatkuviin pieniin hankintoihin: aina jokin kasvi tarvitsee uuden ruukun ja siksi uutta multaa.

Jatkuva tekeminen on Rautiolle mielekästä.

”Telkkaria katsoessamme maltan yleensä olla viisi minuuttia aloillani, ja sitten katseeni alkaa harhailla. Sitten Venla kysyy, että mitä teet. Pian minun on käytävä siirtämässä jotakin kasvia tai hoidettava pikaisesti toista.”

Rautio ei sano hifistelevänsä, vaan antaa kasville vettä, kun se alkaa lurpattaa. Jokaisen uuden lehden huomaaminen on riemastuttavaa.

”En silti sano, ettenkö voisi lähteä tähän syvällisemmin. Jos joku heistä alkaa voida huonosti, ja jossain sanotaan, että tarvitaan erikoisvalo, -kasvualusta ja niin edelleen, niin voisin hyvinkin hurahtaa niihin.”