”Kaikissa maissa omaa elämäntapaa pidetään parhaana” – kulttuurinokittelussa vedetään mutkat suoriksi

”Toiset kulttuurit ovat toisia parempia, sen sanominen on edellytys paremman suomalaisen kulttuurin puolustamiselle.”

Näin totesi perussuomalaisten valtuutettu Joakim Vigelius Tampereen kaupunginvaltuustossa viime syksynä, kun valtuusto käsitteli aloitetta kiintiöpakolaisten vastaanottamisen keskeyttämisestä. Saman sisältöisiä kommentteja kuulee julkisessa keskustelussa tasaisin väliajoin, tyypillisesti nimenomaan perussuomalaisen puolueen suunnalta.

Suomalaisen kulttuurin paremmuus tuntuu usein olevan perussuomalaisten poliitikkojen puheissa jopa itsestäänselvyys. Moni muu pitää kuitenkin näitä kommentteja vihamielisinä ja jopa rasistisina, koska useimmiten puheenvuoroilla tehdään rajanvetoa suomalaisten ja Lähi-idästä tai Afrikasta lähtöisin olevien maahanmuuttajien välille.

Vaikka Vigeliuksen kommentti oli tämän genren standardeilla vielä melko viaton, se tiivistää silti ytimekkäästi retoriikan perusajatuksen. Mutta mihin korkealentoiset julistukset kulttuurien paremmuusjärjestyksestä oikein perustuvat? Millä kriteereillä kulttuurin paremmuutta tai huonommuutta tulisi arvioida?

Islamilaista kulttuuria etsimässä

Vigelius toteaa heti alkuun ymmärtävänsä, että tällaisissa asioissa on toki lopulta kyse subjektiivisista kokemuksista ja näkemyksistä. Hän perustelee kuitenkin omaa kantaansa länsimaisilla arvoilla, joihin hän lukee muun muassa tasa-arvon ja sananvapauden.

Näiden arvojen toteutumisessa voidaan Vigeliuksen mukaan havaita objektiivisia eroja eri alueiden ja kulttuurien välillä.

”Kun puhutaan yleisellä tasolla siitä, mitä on länsimainen kulttuuri ja mitä on islamilainen kulttuuri, niin huomataan kyllä selkeitä eroja siinä, mikä on esimerkiksi keskiarvo ihmisoikeuksien toteutumisen suhteen: yksilönvapauksien, naisten oikeuksien, vähemmistöjen oikeuksien.”

Juuri tällainen ”yleisellä tasolla puhuminen”, on kuitenkin yksi keskeinen syy siihen, miksi tällainen retoriikka voi monesta muusta tuntua arveluttavalta.

Vigeliuskin myöntää, että keskustelussa olisi hyvä tuoda esiin myös yksityiskohtaisempia näkökulmia esimerkiksi demokratian tilaan tai ihmisten kehollisen itsemääräämisoikeuden toteutumiseen liittyen, lehdistönvapaudesta naisten silpomiseen. Hän kuitenkin kokee, ettei poliittisessa keskustelussa ole usein tilaa tälle.

”Kyllähän näitä yksityiskohtaisempia näkökulmia ja yksittäisiä ilmiöitä keksii hyvinkin paljon, mutta politiikassa ei välttämättä aina mennä kauhean syvälle iskulauseiden taakse.”

Tampereen yliopiston sosiaaliantropologian yliopistonlehtori Susanne Dahlgren ei sinänsä koe tarpeelliseksi lähteä kritisoimaan sitä, että joku sanoo pitävänsä suomalaista kulttuuria muita parempana. Se on hänestä aivan normaalia.

”Kaikissa maissahan ihmiset tykkäävät, että oma kulttuuri, elämänpiiri ja elämäntapa on paras.”

Susanne Dahlgren

Toisten kulttuureiden parissa esiintyviä ilmiöitä kritisoitaessa pitäisi kuitenkin olla täsmällinen ja tietää, mistä puhuu. Dahlgren painottaa, ettei esimerkiksi ole olemassa mitään yhtenäistä ”islamilaista kulttuuria”.

Oleellinen ero Vigeliuksen ja antropologian näkökulmasta asiaa katsovan Dahlgrenin välillä vaikuttaisikin olevan se, että Vigelius näkee erilaiset muslimienemmistöisten maiden kulttuureissa ja yhteiskuntajärjestelmissä esiintyvät ihmisoikeusongelmat esimerkkeinä laajemman ”islamilaisen kulttuurin” ongelmista. Yleistävät kommentit eivät tunnu ongelmallisilta, jos erilaisten kipukohtien ajattelee lopulta heijastelevan samaa piilevää ongelmaa.

Dahlgren kuitenkin korostaa, että ajatus yhteneväisestä islamilaisesta kulttuurista on kulttuurintutkimuksen näkökulmasta silkkaa fiktiota. Hänestä kritiikki pitäisi alusta asti suunnata tarkasti määriteltyihin ilmiöihin kuvitteellisten yläkäsitteiden sijaan.

Yksittäisten valtioiden sisälläkin esiintyy aina lukuisia eri kulttuureita ja uskontoja – vaikka maiden hallinnon retoriikassa pyrittäisiinkin väittämään, että kyseessä on yksiselitteisesti ”islamilainen maa”. Tämän vuoksi tutkijat puhuvat yleensä nimenomaan muslimienemmistöisistä maista.

Vielä monimutkaisemmaksi tilanne muuttuu, jos vertailua lähdetään tekemään eri valtioiden välillä.

”Islamia sovelletaan eri maissa eri aikakausina ihan eri tavoilla. Siihen linkittyvät paikalliset tapakulttuurit ja muiden uskontojen vaikutteet: siitä tulee sellainen paikallinen mosaiikki.”

Vaikka esimerkiksi Saudi-Arabia, Indonesia ja Jemen ovat kaikki muslimienemmistöisiä valtioita, eroavat niiden kulttuurit ja poliittiset järjestelmät – ja tätä kautta myös ihmisoikeushaasteet – oleellisesti toisistaan.

”Ihmisten, jotka vertailevat ’suomalaista kulttuuria’ ja ’islamilaista kulttuuria’, kannattaisi perehtyä siihen, mistä puhuvat, ja käyttää parempia termejä. Jos he haluavat vastustaa esimerkiksi naisten huivin käyttöä, niin silloin kannattaisi puhua nimenomaan siitä.”

Ihmisoikeuksista välitetään myös länsimaiden ulkopuolella

Vihreiden Brigita Krasniqi istuu Vigeliuksen tapaan Tampereen valtuustossa. Hänkin kyseenalaistaa yleistävän kulttuurihierarkia-retoriikan hyödyllisyyden. Jos huolenaiheina ovat aidosti miesten ylivalta kulttuurissa sekä naisten ja vähemmistöjen syrjintä, tuntuisi hänestä järkevämmältä puhua suoraan näistä asioista. Erityisen tärkeänä Krasniqi pitää tätä siksi, että hän näkee näiden perusongelmien juurtuneen syvälle myös suomalaiseen kulttuuriin.

Toisissa maissa haasteita on toki enemmän kuin toisissa. Krasniqi kuitenkin ajattelee, että on vahingollista nähdä esimerkiksi naisten epätasa-arvoinen asema tai lähisuhdeväkivalta ensisijaisesti jonkin tietyn, meille vieraamman kulttuurin erityispiirteenä, kun samanlaisia rakenteellisia ongelmia löytyy myös suomalaisesta kulttuurista.

Krasniqi sanoo uskovansa itsekin universaaleihin ihmisoikeuksiin, mutta vierastavansa aiheesta käydyssä keskustelussa näkyvää länsimainen pelastaja-asennetta eli ajatusta siitä, että länsimaalaisten tulisi mennä ikään kuin kertomaan muille sivistyksestä ja ihmisoikeuksista.

”Mielestäni tämä pitäisi nähdä siitä näkökulmasta, että miten me voimme tukea niitä ihmisiä, jotka esimerkiksi tekevät ihmisoikeustyötä eri maissa tai vähemmistöihin kuuluvia ihmisoikeusaktivisteja Suomessa.”

Krasniqi muistuttaa, että kunkin maan sisällä on aina meneillään poliittisia kamppailuja siitä, mihin suuntaan yhteiskuntaa muutetaan, avain kuten meillä Suomessakin. Kategoriset julistukset tietyn alueen kulttuurista sivuttavat tämän paikallisen ihmisoikeustyön. Muslimienemmistöisistäkin maista löytyy kyllä toimijoita, jotka pyrkivät edistämään esimerkiksi naisten tasa-arvoa.

Myös Dahlgren korostaa, ettei antropologiankaan piirissä toki kyseenalaisteta ajatusta ihmisoikeuksien kunnioittamisesta. Karkeiden vertailujen sijaan tarvittaisiin kuitenkin syvällisempää ymmärrystä siitä, millaiset yhteiskunnalliset hierarkiat, poliittiset käytännöt ja uskonnolliset tulkinnat kussakin maassa ihmisoikeusloukkauksiin johtavat – ja millaista vastarintaa alueella jo esiintyy.

”Kaikissa maissa, joissa esiintyy jonkun väestöryhmän huonoa kohtelua, on olemassa myös vastarintaa.”

Susanne Dahlgren

Joakim Vigelius on tiettyyn pisteeseen asti samaa mieltä. Hän sanoo olevansa ehdottomasti kansallisen itsemääräämisoikeuden kannattaja ja ymmärtävänsä tätä kautta ajatuksen siitä, että ihmisoikeuksien turvaamisen ja mahdollisen muutoksen tulisi lähteä kunkin kulttuurin sisältä.

”Kyllä minuakin ärsyttäisi, jos meitä vaikka Brysselistä kehotettaisiin muuttamaan suomalaista kulttuuria tiettyyn suuntaan.”

Toisaalta Vigelius huomauttaa, että vaikka jokaisesta maasta ja joka kulttuurin parista löytyisikin ihmisoikeustyötä tekevää ruohonjuuritason toimintaa, on silläkin aika paljon merkitystä, vastustaako ihmisoikeusloukkauksia valtaosa kansasta vai pieni vähemmistö. Hän ei itse näe edellytyksiä yhteistyölle tai edistyksen tukemiselle tilanteissa, joissa enemmistö tietyn yhteisön jäsenistä kannattaa vallitsevaa, ihmisoikeuksia loukkaavaa tilannetta.

Onko vastuu puhujalla vai yleisöllä?

Vaikka Joakim Vigelius ymmärtää jossain määrin kritiikkiä, jossa kaivataan syvempää ymmärrystä kunkin maan tai alueen paikallisen tilanteen suhteen, olisi kriitikoidenkin hänen mielestään syytä pyrkiä aidosti ymmärtämään, mitä hän koettaa omilla puheenvuoroillaan sanoa. Hän ei katso olevansa vastuussa siitä, jos joku esimerkiksi tulkitsee maahanmuuttopolitiikkaa yleistasolla kritisoivat kommentit hyökkäykseksi kaikkia maahanmuuttajataustaisia vastaan.

”Sellaistakin epäilemättä tapahtuu, että kun ihmiset puhuvat vaikka maahanmuuttokriittisiä asioita, niin pieni osa ihmisistä ajattelee sen jälkeen, että ’kaikki ulkomaalaiset pois Suomesta'”, sanoo Vigelius.

”Mutta en halua rajoittaa tärkeistä asioista puhumista vain sen takia, että joku saattaa tulkita niitä väärin tai synnyttää korviensa välissä niistä jotain mielikuvia”, hän jatkaa.

Brigita Krasniqi ei ole ollenkaan vakuuttunut selityksestä, että oikeistopoliitikkojen maahanmuuttokritiikki kohdistuisi nimenomaan rakenteisiin yksilöiden sijaan. Hänestä väite on ristiriidassa näiden poliitikkojen poliittisen agendan kanssa.

”Jos he puhuvat rakenteista ja ryhmistä, niin miksi he sitten vastuuttavat aina yksilöitä niistä rakenteista?”

Brigita Krasniqi

Suomalaisessa maahanmuuttokeskustelussa kuulee Krasniqin mukaan ylipäänsä usein ongelmallisia linjauksia, eikä tämä ilmiö rajoitu vain perussuomalaiseen puolueeseen. Ihmisten olisi hänen mielestään tärkeä ymmärtää, että tietty puhetapa voi olla vahingollinen, vaikkei henkilö itse tarkoittaisikaan pahaa.

”Se, että puhuu esimerkiksi tietyissä yhteisöissä ja vähemmistöissä tapahtuvasta seksuaaliväkivallasta, ei tietenkään automaattisesti tarkoita, että olisi rasisti tai olisi syrjimässä ketään, mutta sillä on tosi paljon väliä, miten asiat muotoilee ja pyrkiikö käymään dialogia niiden ihmisten kanssa, keitä asia koskee.”

Leimaavaksi ja aggressiiviseksi koetussa keskusteluilmapiirissä on Krasniqin mukaan sekin ongelma, että se voi vähentää vähemmistöryhmän edustajien halukkuutta puhua yhteisönsä parissa esiintyvistä ongelmista julkisesti. Osa voi pelätä, että tällaisia puheenvuoroja käytetään hyväksi rasistisessa vihapuheessa.

Toki Suomesta löytyy silti monia vähemmistötaustaisia vaikuttajia, jotka ovat pyrkineet puuttumaan juuri tällaisiin ihmisoikeusongelmiin. Yhtenä esimerkkinä Krasniqi mainitsee Ujuni Ahmedin, joka tunnetaan etenkin tyttöjen sukuelinten silpomisen vastaisesta työstään.

Maahanmuuttokeskusteluun ja poliittisiin liikkeisiin perehtynyt yliopistotutkija Niko Pyrhönen Helsingin yliopistosta ajattelee, että kysymystä puhujan ja toisaalta yleisön vastuusta olisi järkevä lähestyä pragmaattisesti.

”Jos kysytään näin päin, että keiden toimintaa muuttamalla tilanne muuttuisi helpoiten, niin kyllähän se on ilmiselvästi nämä, jotka sitä keskustelua aloittavat.”

Pyrhönen toteaa tavallaan ymmärtävänsä sen, että tällainen näkökulma voi turhauttaa toimijoita, jotka kokevat ihmisten reagoivan ”väärin” heidän keskustelunavauksiinsa. Hänen mielestään aktivismia tarkasteltaessa tulisi kuitenkin ihmisten tavoitteiden sijaan keskittyä enemmän siihen, mitä puheesta ja toiminnasta tosiasiallisesti seuraa.

Pyrhönen pitää täysin perusteltuna huolta siitä, että yleistävä ja kärjistävä retoriikka maahanmuuttokeskustelussa lietsoo muukalaisvihamielisyyttä ja rasismia.

”Kun katsoo, mitä maailmalla tapahtuu, millaiset toimijat ovat käyttäneet tällaista retoriikkaa, miten he ovat päässeet valtaan ja mitä siitä on seurannut, niin on ihan selkeästi nähtävissä, että vähäisimmilläänkin tämä tuottaa syrjintää ja polarisaatiota.”

Somemyrskyt julkisen keskustelun pelastajana

Joakim Vigelius on tietoinen siitä, että moni toivoisi sensitiivisempiä puheenvuoroja esimerkiksi maahanmuutosta keskusteltaessa. Hänestä tällaisessa palautteessa kuitenkin unohdetaan se, millä logiikalla perinteinen ja sosiaalinen media tai ylipäänsä ihmisten välinen vuorovaikutus toimivat. Pitkillä sensitiivisillä analyyseillä kulttuurien välisistä eroista ei yksinkertaisesti tavoita laajoja ihmisjoukkoja. Näkyvyys edellyttää aina tietynlaista kärkevyyttä.

Kärkevää tyyliä ei pitäisikään Vigeliuksen mielestä paheksua. Hänestä ihmisten välisen ymmärryksen lisääntymisen kannalta tärkeintä on se, että tietty asia ylipäänsä nousee keskusteluun. Vaikka keskustelun alulle laittanut kommentti olisi yksinkertaistava kärjistys, voi lopputuloksena olla monipuolinen keskustelu aiheesta.

”Sen jälkeen siitä saattavat olla kymmenet tai sadat tuhannet ihmiset yhtäkkiä keskustelemassa – tuomassa erilaisia näkökulmia julkiseen keskusteluun, Jodeliin, Facebookiin, Twitteriin, Instragramiin, kaikille mahdollisille alustoille – ja siellä sitten punnitaan argumentteja.”

Se, että asioista pitäisi pystyä puhumaan suhteellisen suoraan, on ollut Vigeliukselle keskeinen periaate politiikassa. Hänestä liiallinen varovaisuus ja itsesensuuri vain rampauttavat julkista keskustelua.

”Antaa sen somemyrskyn ja huutoyleisön sitten päättää, että oliko se niin hirveätä, mitä itse sanoi.”

Joakim Wigelius

Myös Brigita Krasniqi kokee, että keskustelussa saavat usein näkyvyyttä vain sellaiset puheenvuorot, joissa vedetään mutkia suoriksi tai rakennetaan selkeitä vastakkainasetteluita. Tämä pätee kaikkiin osapuoliin: esimerkiksi lähtömaansa pystyyn haukkuvan ja Suomea vuolaasti kiittelevän maahanmuuttajan voi olla helpompi saada medianäkyvyyttä kuin maahanmuuttajan, joka pyrkii huolellisesti pohdiskelemaan kulttuurien ja yhteiskuntajärjestelmien eri puolia.

”Tuntuu, että jos käsittelet asioita maltillisesti ja asiallisesti rakenteellisella tasolla, niin oikeastaan ketään ei kiinnosta.”

Toisin kuin kärkevään retoriikkaan uskova Vigelius, Krasniqi kuitenkin epäilee, että vihamielisiksi koetut yleistykset johtavat siihen, että ihmiset puhuvat poliittisesti herkistä aiheista mieluiten lähinnä turvalliseksi koetun sisäpiirin kesken.

Vigeliuksen teoria kärkevien kommenttien hyödyistä ei vakuuta myöskään politiikantutkija Niko Pyrhöstä. Provosoivat ja yksinkertaistavat kärjistykset voivat kyllä tuoda yksittäiselle toimijalle näkyvyyttä. Pyrhösestä tällaisten puheenvuorojen yleistyminen johtaa kuitenkin lähinnä yhteiskunnallisen keskustelun taantumiseen.

Somemyrskyn keskellä ei synny todellista ajatustenvaihtoa tai muiden kuulemista.
Erityisen vahingollisena Pyrhönen kokee sen, että provosoivat heitot vievät tilaa ratkaisukeskeisemmiltä puheenvuoroilta. Keskustelu etääntyy niistä ongelmista, joita politiikalla pitäisi koettaa ratkoa.

”Tällainen kärjistävä, keskustelunherättämiseksi kutsuttu puhetapa ajaa ratkaisut ja ongelmat yhä kauemmaksi toisistaan.”

Pahimmillaan tästä voi syntyä negatiivinen kierre: mitä huonommin poliittinen järjestelmä toimii, sitä enemmän tilausta kärjistävälle retoriikalle on julkisessa keskustelussa.

Toisaalta Pyrhönen myöntää, että laadukkaan, analyyttisen ja ratkaisukeskeisen poliittisen keskustelun käyminen niin, että siihen osallistuisi aktiivisesti laaja joukko ihmisiä on käytännössä todella vaikeaa. Sosiaalisen median huomiotalous on tuonut tähän omat lisähaasteensa, mutta pohjimmiltaan kyse on klassisesta demokraattisen osallistumisen ongelmasta.

”On paljon helpompi nimetä ja osoittaa sellaisia yleisiä toimintatapoja, jotka ovat ongelmallisia, kuin sanoa, että miten saisimme polkaistua pystyyn hienosti toimivan poliittisen keskustelukulttuurin. En usko, että oikein kellään on siihen kovin hyviä vastauksia.”