Väärässä paikassa – Opiskelijan duunaritausta voi näkyä epäröintinä, ylisuorittamisena ja välivuosina

Olisinpa jo opintojen alussa tiennyt, että tälle kaikelle on selitys.

Vasta maisterivaiheen puolivälissä ymmärsin, etten ehkä olekaan tyhmä, huono ja väärässä paikassa. Minä vain olen äidinkieleltäni duunari.

Taustani on tehnyt yliopisto-opinnoistani omituista taistelua ja ohjannut identiteettini voimakkaaseen turbulenssiin.

Halusin toimittajaksi jo lukiossa. En kehdannut puhua siitä kenellekään, koska ajattelin, ettei korkeakoulutetun ihmisen työ ole minua varten. Lähisuvussani ei ole korkeakoulutettuja, eikä minulla ollut ketään näyttämässä esimerkkiä, kuinka akateemiseen maailmaan astutaan.

Akateemisesta taustasta hakeudutaan yliopistoon kahdeksan kertaa todennäköisemmin työväenluokkaisesta taustasta, kertoo työläistaustaisten naisten kokemuksia yliopistomaailmassa tutkinut sosiologi Mari Käyhkö.

Uusista korkeakouluopiskelijoista vain 29 prosenttia on korkeakouluttamattomasta taustasta, kun heidän osuutensa koko väestöstä on 46 prosenttia, selviää Opetus- ja kulttuuriministeriön vuoden 2021 Kohti saavutettavampaa korkeakoulutusta ja korkeakoulua -julkaisusta.

Luokkaa määritellään monin eri tavoin, mutta monesti jako työväenluokan ja keskiluokkaan tehdään koulutuksen, ammatin ja tulotason perusteella. Kriittinen jakolinja koulutukseen hakeutumisessa löytyy siitä, onko vanhemmilla korkeakoulutusta vai ei.

”On tärkeää muistaa, että työväenluokka tai keskiluokka eivät tietenkään ole homogeenisiä ja tarkkarajaisia ihmisjoukkoja, vaan niiden sisällä on paljon hyvin erilaisia perheitä”, muistuttaa Käyhkö.

Korkeakouluopintoihin hakeutumiseen vaikuttaa ennen kaikkea lähipiirin malli ja se, millaisia asioita on pienestä alkaen opittu pitämään arvostettuna tai itsestään selvänä.
Aikuisuuden koulutus- ja ammattitavoitteiden asettaminen ei siis suinkaan tapahdu vasta yhdeksännellä luokalla, vaan sitä pedataan perheen arjessa hyvin pienestä pitäen.

”Puhutaanko kotona esimerkiksi ammattikoulusta ollenkaan, vai vain siitä, mihin lukioon haetaan? Entä millaisiin harrastuksiin kannustetaan tai joutuuko kirjoja hakemaan kirjastosta salaa vanhemmilta?”, Käyhkö kertoo.

Duunariperheessä lukeminen voi näyttäytyä ajanhukkana, koska tulevaisuudessa tarvittavat taidot on totuttu hankkimaan muilla keinoin.

Keskiluokkaisuudesta palkitaan

Keskiluokkaisiksi miellettävistä tavoista, esimerkiksi lukuharrastuksesta ja sitä kautta mahdollisesta hyvästä koulumenestyksestä, palkitaan jo peruskoulussa.

Sosiologi Mari Käyhkön mukaan keskiluokassa vanhemmat myös osallistuvat yleensä lapsen koulunkäyntiin duunariperheitä enemmän. Koulutetut vanhemmat saattavat myös osata kannustaa lapsiaan harrastuksiin, joista on koulussa hyötyä.

Kun keskiluokkaisissa perheissä kasvavat kaverini kävivät kielikurssilla ulkomailla, minä opettelin käsitöitä ompelemalla päivät pitkät pehmoleluja. Jatko-opintoja ajatellen kielitaito lienee pehmoelefanttiperhettä hyödyllisempää.

Kulttuuriset maailmat eri luokissa voivat olla hyvin erilaiset. Näissä maailmoissa arvostetaan eri asioita ja toimitaan eri tavoin.

Esimerkiksi matkustelu vanhempien mukana opettaa ja rohkaisee samaan myöhemmin. Minä en edes harkinnut opiskelijavaihtoon lähtöä, koska en pitänyt itseäni matkustelevana tyyppinä.

Keskiluokkainen maailma löytyy myös sanomalehtien sivuilta ja muualta mediasta, jolloin ymmärrys maailmasta karttuu koulun sanomalehtiviikkojen ulkopuolellakin. Itse en oikeastaan lukenut lehtiä ennen yliopistoa. Niissä ei oikein ikinä puhuttu sellaisesta todellisuudesta, jonka olisin kokenut omakseni.

Akateemisissa perheissä kasvaneet siis hyötyvät omasta kasvuympäristöstään, koska se on läsnä myös yliopistossa ja koko keskiluokkaisille arvoille perustuvassa kouluinstituutiossa.

Mutta kuten aiemmin mainittiin, luokat eivät ole tarkkarajaisia. On myös työväenluokkaisia perheitä, joilla voi olla pienituloisuudesta huolimatta hyvinkin keskiluokkainen arvomaailma ja kiinnostuksen kohteet. Ja toisaalta on myös varakkaita koteja, joissa ei lueta edes maitopurkin kylkeä.

Toisinaan joku tekee toisin kuin häneltä odotetaan. Etenkin lukuharrastus kytkeytyneenä tiedonjanoon auttaa menestymään koulussa ja vaikuttaa paljon siihen, millaiseksi koulupolku muodostuu.

  ”Ahkera lukeminen voi irrottaa lukevan nuoren työläistaustaisen perheensä arjesta ja arvostuksista, ja luoda siten myös toisenlaista horisonttia.”

Sosiologi Mari Käyhkö

Minä luin koko lapsuuteni ja nuoruuteni valtavasti. Se on kiistatta vaikuttanut opintopolkuuni, sillä opiskelua ei kotona mainostettu mitenkään. Sitä ei vastustettu, mutta siihen ei myöskään kannustettu. Aiheesta ei yksinkertaisesti puhuttu mitään, koska sitä ei pidetty oleellisena.

Lukioon menin, koska en tiennyt, mitä haluan tulevaisuudelta.

Ei liian kauas kotoa

Olen kotoisin keskisuomalaiselta pikkupaikkakunnalta. Kun lopulta aloin pohtia yliopistoon hakemista, oli minulla yksi ehto: ei Helsinkiin tai Turkuun. Ajatus itsestäni tuntemattomassa yliopistomaailmassa kaukana kotoa tuntui hirvittävältä. Lapsuudenperhe ja ympäristön tuttuus toivat turvaa. 

Sosiologi Mari Käyhkö sanoo, että ajatus on yleinen työväenluokkaisten korkeakouluhakijoiden keskuudessa.

”Koetaan, että pääkaupunkiseudulle on fyysisesti liian pitkä matka ja henkisesti liian korkea kynnys. Jos yliopisto on saavutettavissa ja lähellä, niin sinne hakemista voidaan ikään kuin testailla.”

Siinä missä keskiluokkaisten perheiden lapset kasvatetaan itsenäisyyteen ja individualismiin, arvostetaan työläiskodeissa lasten tottelevaisuutta ja ahkeruutta. Ehkä siksi lähteminen tuntui niin vaikealta minustakin.

Kasvatuksen ja ympäröivien ihmisten tarjoamien esimerkkien vuoksi luokissa käsitykset omasta arvosta ja omista mahdollisuuksista ovat hyvin erilaiset.

”Työläisnuori oppii epäilemään itseään, hakeutuu epäröiden ja pidemmän reitin kautta opiskelemaan, ja epäröi vielä opinnoissakin”, Käyhkö toteaa.

Minä olin juuri sellainen. Hain yliopistoon vasta kuusi vuotta lukion jälkeen. Välivuosina kokeilin muun muassa ravintola-alaa ja olin töissä leipomossa. Oikeastaan olin jo varma, että paikkani olisi vastaavissa duunarihommissa, vaikka en niistä ollut pitänyt.

Päädyin te-toimiston työharjoittelun kautta töihin paikallislehden toimitukseen.

Pomoni sinnikkään kannustuksen myötä uskalsin lopulta hakea yliopistoon. Vaikka olin jo töissä, parantaisi alan koulutus huomattavasti mahdollisuuksiani pysyä unelma-alallani.

Ammatti edellä yliopistoon

Työläistaustaan kuuluu käytännönläheisyys. Siksi sieltä ei ensimmäisenä ponnisteta lukemaan esimerkiksi filosofiaa, sanoo sosiologi Mari Käyhkö.

Sen sijaan matalasti koulutettujen vanhempien lapset hakeutuvat tutkintoihin, jotka tähtäävät konkreettiseen ammattiin. Tällaisia ovat esimerkiksi opettaja- tai toimittajakoulutus.

Voi ajatella, että duunaritaustaiset päätyvät ikään kuin vahingossa yliopistoon. Ensimmäisenä mielessä on tietty työpaikka, eikä varsinainen tutkinto ja sen tuoma status.

Tämä ei kuitenkaan koske osittain hyvin käytännönläheisinä pidettyjä tekniikan aloja tai lääketiedettä. Niille hakeudutaan verrattain korkeasti koulutetuista perheistä.

Todennäköisesti syy piilee hakumenettelyssä, joka on pitkään edellyttänyt lukion laajojen matemaattis-luonnontieteellisten kokonaisuuksien hallintaa.

Kuriositeettina voidaan todeta myös, että Suomessa varsinaiset koulutusalat periytyvät ensisijaisesti äidiltä tyttärelle ja isältä pojalle. Seikka käy ilmi vuonna 2019 tehdystä Opiskelun ja koulutuksen tutkimussäätiö Otuksen tutkimuksesta.

Jos varsinaiset koulutusalat jakautuvat opiskelijoiden taustan perusteella kansanomaisiin ja elitistisiin, niin voimakkaasti jakautuvat myös yliopistot. Käyhkön mukaan Helsingin yliopisto on maamme elitistisin, maakunnissa sijaitsevat yliopistot taas kansanomaisempia.

”Koen tärkeäksi, että yliopistoja olisi kattavasti eri puolilla maata. Työväenluokasta kansanomaisiin yliopistoihin on selvästi matalampi kynnys hakeutua.”

Toisaalta tausta vaikuttaa valinnanvapauteen myös korkeasti koulutettujen vanhempien lapsilla. Ammattikouluista ei välttämättä edes puhuta kotona, ja perheessä voi joutua varsinaiseksi mustaksi lampaaksi, jos päätyy sooloilemaan koulutuspolkunsa kanssa. 

”Kiinnostavaa on, että monet akateemisesta perhetaustasta tulevat hakeutuvat ensin yliopistoon ja hankkivat sieltä tutkinnon. Vasta sen jälkeen heillä on ikään kuin lupa hakeutua ruumiillisiin ammatteihin.”

Eriytyminen voi alkaa jo alakoulussa

Vielä 1960-luvulla Suomessa oli käytössä rinnakkaiskoulujärjestelmä, joka erotteli oppilaat kansakoulun jälkeen ilmaiseen kansalaiskouluun tai maksulliseen oppikouluun. Jako tapahtui yleensä neljännen luokan jälkeen. Luokkatausta vaikutti tähän erotteluun valtavasti.

Muutos kohti hyvinvointivaltiota oli kuitenkin alkanut, ja sen arvoihin kuuluivat mahdollisuuksien tasa-arvo, solidaarisuus ja oikeudenmukaisuus. Siltä pohjalta 1970-luvun puolivälissä siirryttiin peruskoulujärjestelmään. Opiskelusta tuli maksutonta kaikilla luokka-asteilla. Lähikouluissa opiskelivat oppilaat kaikista taustoista, ja suomalaisten koulutustaso nousi merkittävästi 1970- ja 1980-luvuilla.

Laman kurittamalla 1990-luvulla rantautuivat myös Suomen koulutuspolitiikkaan ajatukset siitä, että jatkuva kasvu edellyttää tehokkuutta ja kilpailua. Sen myötä omaksuttiin tapoja esimerkiksi Iso-Britanniassa jo tovin käytössä olleesta mallista, jossa keskiössä olivat muun muassa markkinalähtöisyys ja valinnanvapaus.

Vuoden 1994 jälkeen Suomessa sallittiin kouluvalinta. Sen myötä syntyivät koulumarkkinat, joilla keskiluokkaiset vanhemmat voivat valikoida lapsilleen parhaita mahdollisia kouluja. Se näkyy etenkin suurissa kaupungeissa, joissa on toisistaan sosioekonomisesti eriytyneitä alueita ja lisäksi hyvä- ja huonomaineisia kouluja.

Lähikoulussa erilaisista taustoista tulevat oppilaat oppisivat toisiltaan erilaisuutta, ja työläistaustaiset saattaisivat saada keskiluokkaisilta kavereiltaan toisintekemisen mallia.

”Koulushoppailu tuottaa kuplia, ja nuori kasvaa todennäköisemmin kaltaistensa seurassa.”

Vuonna 2020 voimaan tullut pääsykoeuudistus muutti yliopiston pääsykriteereitä, ja sen myötä opiskelemaan pääsee nyt ylioppilaspapereilla helpommin kuin. Se asettaa aiemmalle koulumenestykselle entistä enemmän painoarvoa. Yksi uudistuksen tarkoituksista oli vähentää oppilaita eriarvoistavia maksullisia valmennuskursseja, mutta valmennuskurssit valahtivatkin korkeakoulun pääsykoesparrauksesta ylioppilaskokeisiin.

”Lukiosta on tullut preppauskoulu yliopistoon, ja kilpailu siirtyy koko ajan alemmille luokka-asteille.”

Tasa-arvoistavia muutoksiakin onneksi tapahtuu. Nyt toisen asteen opiskelu on maksutonta ja esimerkiksi lukiokirjoja ei tarvitse enää maksaa omasta pussista.

Musertava tyhmyydentunne

Olin pärjännyt peruskoulussa hyvin ja lukiossakin keskiverrosti, mutta akateeminen maailma tuntui todella vieraalta.

En ymmärtänyt sanoja, joita muut opiskelijat viljelivät luontevan oloisesti kaikessa kanssakäymisessään. Jouduin tarkistamaan ruokapöytäkeskustelun sisältöä sivistyssanakirjasta.

Kun en pärjännyt maisteriopintojen kurssilla, koin valtavaa huonommuuden tunnetta ja ajattelin, ettei minun kuuluisi olla täällä. Suunnittelin opintojen lopettamista. Tuolloin keskiluokkaisesta taustasta tuleva ystäväni sanoi, että hän olisi minun asemassani vain ajatellut vian olevan opetuksen laadussa, ei itsessä.

Kaltaisteni kokemuksiin perehtynyt sosiologi Mari Käyhkö tunnistaa kokemukseni.

”Työläistaustainen joutuu oikeuttamaan itselleen omaa olemistaan ja lunastamaan oman paikkansa. Se voi näkyä ylisuorittamisena, alisuorittamisena tai paljastumisen pelkona.”

Sosiologi Mari Käyhkö

Eikä luokan mukana kulkevista tunteista pääse hevillä eroon. Käyhkö sanoo, että työläistaustaisilla yliopistouraa opettamisen muodossa jatkaneilla ihmisillä on edelleen samoja kokemuksia kuin työläistaustaisilla opiskelijoilla. Tyypillistä on vierauden tunne, emotionaalinen ulkopuolisuus ja kokemus siitä, että on väärässä paikassa – paikassa, joka ei kuulu minulle.

Kyse on jälleen sisäistetystä alemmuudesta, jota kutsutaan toisinaan myös huijarisyndroomaksi. On eri asia kasvaa tiettyyn luokkaan kuin hankkia status myöhemmin, sillä aiemmat käsitykset itsestä seuraavat mukana.

Opiskelujen alkuvaiheessa ihmettelin myös muiden rohkeutta esittää mielipiteitään. Tuntui, ettei minulla ole mitään tärkeää sanottavaa.

”Työläistaustainen saattaa vierestä huomata, että ihmiset ovat vähemmälläkin tietämyksellä äänessä. Mutta kyse on myös tilan ja äänen ottamisesta ja sosiaalisesta itsevarmuudesta”, toteaa Käyhkö.

Lasten ja nuorten rooli on työläisperheessä usein hieman sivummalla, kun keskiluokkaisessa perheessä heillä on enemmän sananvaltaa. Lisäksi keskiluokkaisen kasvatuksen ja keskustelukulttuurin mukana seuraa usein myös argumentointitaito. Asioita opitaan pohtimaan ja yhteiskunnalliset aiheet, kuten politiikka, ovat tuttuja. 

Työläisperheessä keskustelu taas on hyvin käytännönläheistä. Meilläkään ei puhuttu kulttuurista, politiikasta tai vaikkapa mediasta. Meillä puhuttiin käytännön askareista kuten työnteosta, mutta ennen kaikkea keskityttiin itse tekemiseen.

”Moni on kertonut oppineensa olemaan hiljaa, jos ei ole mitään sanottavaa”, Käyhkö jatkaa.

Luokasta toiseen loikatessa voi menettää ihmissuhteita tai kytköksen kotimaailmaan. Työläistaustainen opiskelija on limbossa, kun toinen jalka on jo keskiluokassa, mutta kotona vallitsee erilainen kulttuuri. Itsekin raahauduin hitaasti ja epävarmasti kohti luokkaloikkaa ja koin, että käännän selkäni kaikelle, mitä olen ollut.

”Ero kotimaailman ja yliopistomaailman välillä tulee todella näkyväksi ja olo voi olla yksinäinen. Kotona ei välttämättä voi jakaa asioita tai iloita niistä. Voi olla pelko siitä, että muut näkevät sen leijumisena.”

 Lisää luokkapuhetta 

Luokan moninaisia merkityksiä ei nähdä, vaikka se lävistää melkein kaiken. Suurin syy tähän on aikamme yksilöusko, sanoo sosiologi Mari Käyhkö.

”Nuoret on kasvatettu uskomaan, että kyse on vain siitä, mitä itse haluaa. Luokka on sivuutettu. Olisi kuitenkin hyvä tiedostaa, että kyse on eriarvoistavista sosiaalisista rakenteista.”

Hankalaa luokassa on myös se, että se ei useinkaan näy ulospäin ja se, että luokkapuhe nähdään ihmisiä arvottavana. Käyhkö muistuttaa, että kyse on kuitenkin eriarvoisten rakenteiden näkyväksi tekemisestä, ei yksilöiden arvottamisesta. Luokka olisi tärkeää huomioida kaikilla kouluasteilla.

”Ongelma on se, että luokkasanasto ei ole läsnä arjessamme, eivätkä ihmiset kytke kokemuksiaan luokkakysymyksiin, koska sen ei ajatella olevan merkityksellinen.”

Jos ihmiset puhuisivat luokista enemmän ja sanottaisivat kokemuksiaan, olisi helpompi huomata ettei kyse ole vain minusta. Luokkataustasta puhuminen on kuitenkin sekin melko keskiluokkaista toimintaa, eikä minullakaan ollut aiheesta edes aavistusta ennen yliopistoa. 

”Neuvoni on, että älä jää kysymystesi kanssa yksin. Luokkataisteluja jää helposti käymään vain päänsä sisällä”, sanoo Käyhkö.

Oma työläistausta voi olla myös voimavara ja rikkaus. Maailmaa voi silloin katsoa kaksien erilaisten linssien läpi.

”Se ei tietenkään tule ensimmäisenä mieleen, kun kokee vierautta. Mutta jokainen katsoo maailmaa omasta pisteestä käsin. Elämänpiiriään kannattaa hyödyntää.”

Niin tein lopulta minäkin. Graduni käsittelee journalismia ja luokan näkymistä sekä näkymättömyyttä siinä. Se ei tosin meinaa millään valmistua, koska sydämessäni olen aina osaamisestani epävarma duunari. Ja vähän väärässä paikassa.

Artikkelissa on käytetty lähteenä Opiskelun ja koulutuksen tutkimussäätiö Otuksen tutkimusta ”Kolme näkökulmaa koulutuksen valikoituvuuteen” (2019), kasvatustieteiden professori Piia Seppäsen artikkelia ”Miten ja miksi
kouluvalintapolitiikka tuli Suomen peruskouluun 1990-luvulla?” (2003), yliopistonlehtori Matti Lindbergin artikkelia ”Koulutuspolitiikan uusliberalisoitumisen vääjäämättömyys?” (2013) sekä kasvatustieteiden tohtori Hanna
Norin väitöskirjaa ”Keille yliopiston portit avautuvat?” (2011).