Kuka omistaa taivaankannen? – Avaruustalouden pelisäännöt puhuttavat

Avaruus, tuo tutkimaton rajaseutu täynnä uusia mahdollisuuksia. Kun puhutaan avaruudesta, tulee mieleen usein ensimmäisenä astronomia ja kaukaisten taivaankappaleiden tähyily ja tutkiminen.

Nykyään avaruus on relevantti muillakin tavoilla, sillä iso osa digitalisaation olennaisista peruskivistä pyörii maan kiertoradalla. Avaruusjärjestelmien kautta saamme säätietomme, pystymme navigoimaan tuntemattomassa ympäristössä ja pitämään matkapuhelinverkkomme toimintakunnossa. Nykyajan satelliitit tukevat ja mahdollistavat toimintoja ja palveluja jopa verrattain edullisesti.

Puhutaan new space economyn murroksesta. Termi viittaa yritystoimintaan, jossa pienikokoisilla satelliiteilla toteutetaan kaupallisia palveluja tarjoavia järjestelmiä ja hyödynnetään avaruusdataa ja -sovelluksia. Kyse ei ole enää pelkästään mahtailevien suurvaltojen tai kansainvälisten avaruusjärjestöjen pelikentästä. Laukaisu- ja satelliittiteknologiasta on tullut jo niin halpaa, että se on mahdollistanut valtiosta riippumattomien kaupallisten avaruustoimijoiden mukaan tulon.

Avaruustaloudessa pyörii jopa tuhansia miljardeja euroja. Satelliittiteollisuuden yhdistyksen (SIA) vuoden 2018 Avaruusteollisuuden tilannekuva -raportissa avaruusteollisuuden maailmanlaajuiseksi kokonaisvolyymiksi arvioitiin tuolloin noin 360 miljardia dollaria. Jopa 10 prosenttia Euroopan bruttokansantuotteesta on kiinni avaruustoiminnasta. Kiina puolestaan aikoo perustaa vuoteen 2050 mennessä 10 tuhannen miljardin dollarin arvoisen cislunar economy -alueen. Termi viittaa Maan ja Kuun alueella tapahtuvaan talouteen, jonka odotetaan toimivan kaupallisista lähtökohdista sen jälkeen, kun tarvittava infrastruktuuri on luotu.

Avaruusalan lähivuosien trendit ovat Suomen valtioneuvoston Avaruuden uuden toimintaympäristön turvallisuusulottuvuudet ja liiketoiminta -raportin mukaan piensatelliittiparvet, piensatelliittien laukaisujärjestelmät ja palvelut, avaruusturismi ja kaupalliset miehistön kuljetukset avaruuteen.

Matalalla kiertoradalla toimiviin satelliittiparviin ollaan tekemässä merkittäviä investointeja lähitulevaisuudessa. Esimerkiksi One Web -yhtiö on kehittämässä suureen satelliittiparveen perustuvaa maailmanlaajuista laajakaistaverkkoa. Space X:n ja Amazonin perustama Kuiper on puolestaan toteuttamassa satojen tai jopa tuhansien satelliittien parvia. Myös suomalaisia toimijoita on päässyt apajille. Tekniikka ja Talous
-lehti uutisoi tämän vuoden marraskuussa, että suomalainen yhtiö Iceye alkaa myydä satelliitteja niitä haluaville. Iceyen satelliiteilla voi ottaa tutkakuvia pilvien
läpi huonoissakin sääolosuhteissa. Yhtiö tarjoaa laukaisun, koulutuksen ja käyttäjätuen ostajalle siistissä paketissa.

Satelliittien lisäksi avaruudessa pyritään tekemään yritystoimintaa avaruusturismin ja mineraalien louhinnan kautta.

Miljardöörit Jeff Bezos, Richard Branson ja Elon Musk ovat sijoittaneet suuria summia omien avaruusyrityksiensä kehittämiseen. Heistä Bezos ja Branson ovat vierailleet itse ilmakehän ja avaruuden rajalla, ja vieneet myös turisteja sinne.

Euroopan avaruusjärjestö Esan ja Nasan yhteishankkeessa pyritään selvittämään, löytyisikö läheiseltä Didymos-asteroidilta arvokkaita mineraaleja.

Valtiollisista toimijoista Kiina on jo löytänyt Kuusta aiemmin tuntemattoman mineraalin, joka voisi toimia tulevaisuudessa fuusioreaktorien energialähteenä. Kiinan avaruushallinto tiedotti vuonna 2017, että Kiina aikoo syöstä tulevaisuudessa yhden tai useamman asteroidin radaltaan asettaakseen ne Kuuta kiertävälle radalle, ja perustaa niille malmikaivoksia. Se harkitsee myös tukikohdan perustamista Kuuhun.

Nasa puolestaan suunnittelee Kuuhun Lunar Gateway –asemaa. Tätä varten se on käynnistänyt Commercial Lunar Payload Services -ohjelman (CLPS-ohjelma), jossa yhdeksän kaupallista yritystä kilpailee siitä, kuka pääsee viemään Nasan hyötykuormia tulevaisuudessa uudelle asemalle.

Maaliskuussa 2019 Space X otti askeleen kohti miehistön kuljetuksia avaruuteen tehdessään onnistuneen testin miehistön kuljetukseen suunnitellulla Crew Dragon -aluksella. Myös perinteisemmin lentoyhtiönä tunnettuna Boeing kehittää avaruusalusta miehistön kuljetukseen.

Mahdollisuuksien kasvaessa myös uhat kasvavat

Valtiosta riippumattomien avaruustoimijoiden määrän kasvu aiheuttaa myös turvallisuusuhkia. Esimerkiksi karttapalveluyritys Planetin kamerasatelliitit pystyvät kuvaamaan mitä tahansa kohdetta maapallolla. Kuvauksen kohteella ei ole sananvaltaa sen suhteen, milloin kuvia saa ottaa ja kenelle niitä saa myydä. Hinnat ovat tippuneet niin alas, että lähes vastaavan satelliitin voi tehdä muutamalla sadalla tuhannella eurolla.

Nopeasti kasvava satelliittimäärä kasvattaa riskiä myös törmäyksiin. Avaruusromun määrä on räjähtänyt käsiin 60 vuodessa, jolloin ensimmäinen satelliitti lähetettiin matkaan. Tällä hetkellä maata kiertävillä radoilla on laskettu olevan 34 000 yli 10 senttimetrin läpimittaista kappaletta. Yli yhden millimetrin kokoista romua on jopa 330 miljoonaa kappaletta. Näinkin pienet kappaleet voivat tehdä suurta tuhoa iskeytyessään satelliittiin, sillä kiertoradalla kappaleiden väliset nopeuserot ja siten iskuenergiat ovat tähtitieteellisen suuria. Kansainvälisen avaruusasema ISS:n on pitänyt tehdä peräti 26 väistöliikettä historiansa aikana avaruusromun vuoksi.

Avaruusromu voi aiheuttaa vaaratilanteita myös maassa. Marraskuussa 2020 Espanja joutui osin sulkemaan ilmatilansa, koska kiinalaisen raketin pelättiin putoavan Espanjan maaperälle. Pitkä Marssi 5 niminen raketti putosi kuitenkin loppujen lopuksi Tyyneen valtamereen.

Satelliitit eivät pysy radoillaan ikuisesti. Osa syöksyy maahan ja palaa ilmakehässä, osa jää kiertämään niin sanotuille hautausmaaradoille. Jos mitään ei tehdä, avaruusromun määrä estää ennen pitkään kaikki laukaisut avaruuteen.

Suomalaisia satelliitteja on avaruudessa tällä hetkellä 21 kappaletta. Avaruusromua pyritään ehkäisemään sillä, että avaruusesineistä ei irtoaisi kappaleita niiden normaalin toiminnan seurauksena ja sillä, että ne poistuisivat kiertoradalta tietyn ajan kuluessa toimintansa päättymisestä. Suomalaista avaruustoimintaa harjoitetaan sellaisilla korkeuksilla, että Maan vetovoima vetää nämä kappaleet puoleensa, ja satelliitit ovat sen kokoisia, että ne tuhoutuvat täysin palatessaan ilmakehään.

Kaupallinen avaruusturismi nostaa myös kysymyksen sen vaikutuksista ilmastonmuutokseen. Yksittäinen miehitetty laukaisu tuottaa aivan valtavan määrän päästöjä, mutta avaruuslentojen yhteenlasketut päästöt ovat olleet tähän asti suhteessa pieniä verrattuna lentoliikenteeseen. Ne ovat tosin kasvamassa päin, ja avaruuslentojen päästöillä voi olla vaikutusta myös yläilmakehään.

Kansainvälinen sääntely tulkinnanvaraista

Avaruustoiminnan sääntely perustuu kansainvälisiin sopimuksiin, joita kaikki maat eivät ole kuitenkaan ratifioineet. Kansainvälisesti keskeisin avaruussopimus on YK:ssa vuonna 1967 tehty avaruuden yleissopimus (Outer Space Treaty). Muut sopimukset täydentävät sen säännöksiä. Avaruuden yleissopimukseen on tähän mennessä liittynyt jo yli 100 valtiota, Suomi mukaan lukien. Sopimuksen tavoitteena on, että kaikilla mailla on vapaa ja tasapuolinen oikeus käyttää avaruutta. Sen mukaan ulkoavaruuden tutkimista ja käyttöä olisi harjoitettava kaikkien kansojen hyödyksi. Avaruuden ja taivaankappaleiden on oltava koko ihmiskunnan omaisuutta ja niihin on kaikilla valtioilla vapaa pääsy. Tutkimustyötä avaruudessa on sopimuksen mukaan suoritettava siten, että vältytään avaruuden ja taivaankappaleiden vahingolliselta saastumiselta ja maan ympäristön haitallisilta muutoksilta. Avaruutta ja taivaankappaleita ei myöskään voi sopimuksen mukaan omistaa tai ottaa haltuun mikään valtio tai toimija.

Avaruuden yleissopimuksen lisäksi löytyy myös 1968 tehty vastuusopimus, jonka mukaan avaruusesineen lähettänyt valtio on korvausvastuussa avaruusesineen aiheuttamista vahingoista. Lisäksi 1970 tuli voimaan sopimus avaruuslentäjien pelastamisesta ja palauttamisesta sekä ulkoavaruuteen lähetettyjen esineiden palauttamisesta. Vuonna 1975 puolestaan solmittiin sopimus avaruuteen lähetettyjen esineiden rekisteröinnistä.

Viimeisin kansainvälisistä avaruussopimuksista on 1970-luvun lopulla syntynyt Kuusopimus, joka laadittiin turvaamaan Kuun ja muiden taivaankappaleiden yhteisen edun mukaista käyttöä. Sen mukaan Kuuta saa käyttää vain rauhanomaisiin tarkoituksiin, eikä sen alueita tai luonnonvaroja voida sopia yhden tai useamman valtion omaisuudeksi. Myös Kuun ympäristön suojelemiseen tulisi sopimuksen mukaan kiinnittää huomiota. Sopimukseen on kuitenkin liittynyt tähän mennessä vain 20 valtiota eikä mikään merkittävistä avaruusvaltioista ole sen osapuoli.

1970-luvun jälkeen valtiot eivät ole pystyneet sopimaan uusista yhteisistä pelisäännöistä, jotka velvoittaisivat avaruustoimintaa oikeudellisesti. Euroopan avaruusjärjestö Esa ja YK:n avaruuden rauhanomaisen käytön komitea UN COPUOS ovat keskeisiä avaruuslain kansainvälisen yhteistyön toimijoita.

Yle uutisoi joulukuussa 2015 Yhdysvaltojen silloisen presidentin Barack Obaman allekirjoittaneen lain, jonka voi katsoa olevan ristiriidassa avaruuden yleissopimuksen kanssa. Laki otti askeleen kohti avaruuden luonnonvarojen kaupallistamista ja omistamista sallimalla yksityisten yritysten omistaa ja myydä ulkoavaruudessa louhittuja raaka-aineita. Yritykset voivat siis voittoa tavoitellakseen hyödyntää esimerkiksi asteroideilta tai muilta taivaankappaleilta louhittuja mineraaleja. Ne eivät voi kuitenkaan saada kokonaisia asteroideja tai taivaankappaleita yksityisomaisuudekseen.

Työ- ja elinkeinoministeriön avaruusasioiden erityisasiantuntija Heidi Pennasen mukaan haaste kansainvälisissä avaruussopimuksissa ja nimenomaan avaruuden yleissopimuksessa on, että niiden tulkinta ei ole yhdenmukaista.

”Esimerkiksi siihen, tulkitseeko Yhdysvallat nyt sitten tätä sopimusta oikein vai väärin, ei ole suoraa vastausta. On tulkintatapoja, joiden mukaan sopimus sallii louhintatoiminnan avaruudessa, mutta myös tulkintoja, että se nimenomaisesti kieltää louhintatoiminnan avaruudessa. Sitten on myös harmaa vyöhyke, jonka mukaan louhintatoiminta sallitaan jossain määrin ja kielletään jossain määrin.”

Pennasen mukaan Yhdysvalloissa allekirjoitetun lain taustalla voidaan nähdä olevan tuen tai lisäpotkun antaminen kaupallisille yrityksille innovointiin niin, että tulevaisuudessa kaivostoiminta avaruudessa olisi mahdollista. 

Suomi ja Saksa ovat viime aikoina pyrkineet kansainvälisillä foorumeilla edistämään keskustelua avaruuden luonnonvaroihin liittyvien sääntöjen selkiyttämiseksi.

”Tulkinnanvaraisuudesta huolimatta YK:n avaruussopimukset antavat kuitenkin jonkinlaisen sääntelykehyksen avaruustoiminnalle. Kansainvälisillä foorumeilla maat pyrkivät yhä keskustelemaan ja sopimaan näistä asioista ja avaruussopimuksien tulkinnoista. Niin kauan, kun on kansainvälistä yhteistyötä ja halukkuutta, niin avaruutta ei voi sillä tavalla pitää kuitenkaan aivan hurjan villinä läntenä”, sanoo Pennanen.

Kaupallisten toimijoiden osuus avaruudessa on kasvanut viime vuosina räjähdysmäisesti. Esimerkiksi valtaosa suomalaisista satelliiteista on nimenomaan kaupallisten toiminnanharjoittajien satelliitteja. Suomen valtiolla itsellään ei ole satelliitteja, mutta kaupallisten toimijoiden lisäksi avaruustoimintaa harjoittavat esimerkiksi yliopistot. Suomi siirtyi avaruusaikaan ensimmäisen suomalaisen satelliitin myötä vuonna 2017.

Laki avaruustoiminnasta tuli Suomessa voimaan vuonna 2018. Sen tavoitteena oli ”luoda Suomessa harjoitettavalle avaruustoiminnalle selkeät puitteet, sujuva lupaprosessi sekä yhdenmukaiset velvoitteet toiminnan harjoittajille”.

Laissa säädetään avaruustoiminnan luvanvaraisuudesta ja luvan edellytyksistä sekä toiminnanharjoittajan velvollisuuksista ja valvonnasta. Työ- ja elinkeinoministeriö toimii avaruustoiminnan lupa- ja valvontaviranomaisena ja ylläpitää julkista avaruusesineiden rekisteriä. Avaruustoimintaa saa harjoittaa vain työ- ja elinkeinoministeriön luvalla. Luvan myöntämisen perusteena on muun muassa se, että toiminnanharjoittaja pyrkii estämään avaruusromun syntymisen sekä haitalliset vaikutukset ympäristöön maan pinnalla, ilmakehässä ja avaruudessa.

Pennasen mukaan Suomen laki avaruustoiminnasta juontaa juurensa YK:n avaruussopimuksista, eli tarve laille nousi kansainvälisestä velvoitteesta luvittaa ja valvoa yksityistä avaruustoimintaa. “Yksi hyvä konkreettinen esimerkki kansainvälisten avaruussopimusten toimivuudesta on nimenomaan kansallisten avaruuslakien olemassaolo.”