Analyysi: Uuden ajan presidentinvaalit

Vuoden 2024 presidentinvaalit ovat jo ennakkoasetelmiensa osalta hyvin erilaiset aiempiin nähden. Vaikka vaikeita aikoja on koettu ennenkin, maailmantilanteen poikkeuksellisuus on muuttanut perusteellisesti presidentin päävastuualuetta eli Suomen ulkopolitiikkaa. Merkityksellinen keskustelu ulkopolitiikan muutoksesta kuitenkin loisti poissaolollaan viime kevään eduskuntavaaleissa. Presidentinvaali onkin nyt paljon kaivattu foorumi, jossa viime vuosien tapahtumakulut ja suhtautumistavat tulevaan tullaan ruotimaan läpi.

Toivoa siis sopii, että triviaalihko keskustelu sisäpolitiikasta jäänee kerrankin sivuosaan, kun äänestetään Suomen linjanvetäjästä maailmalla. Rauhallisempina aikoina presidentinvaaleissa on kampanjoitukin sellaisilla kotimaan aiheilla, joihin presidentillä ei edes ole vaikutusmahdollisuuksia.

Vaalien erityisyydestä kertoo myös ehdokasasettelun moninaisuus väistyvän presidentin pitkän valtakauden ja selkeän valta-aseman jälkeen. Toisten kampanjat ovat jo täydessä vauhdissa, kun taas jotkut eivät tätä kirjoittaessa ole vielä edes varmistaneet osallistumistaan. Kilpailu tulee olemaan jännittävää ja kovaa, mutta kärkiehdokkaiden väleistä päätellen lämminhenkistä. Mitään kummempaa räiskymistä tuskin tullaan näkemään. Eduskuntavaaleista tutuksi tulleet valehteleminen ja yksinkertaisen esittäminen eivät ole presidentinvaaleissa kestäviä taktiikoita. Sodan ja jatkuvien kriisien aikana koko presidentti-instituutioon ladataan aikaisempaa enemmän vaatimuksia ja siihen todella halutaan uskoa.

Nyt siis pitkästä aikaa – ensimmäistä kertaa 12 vuoteen – emme oikein tiedä, kuka tulee voittamaan presidentinvaalin.

Itsestäänselvyyksien aika on ohi

Sauli Niinistö oli täysin selvä valinta vuosina 2012 ja 2018. Jo vuosituhannen taitteesta asti presidenttispekulaatioissa mukana ollut Niinistö oli jo vuoden 2006 vaaleissa erittäin lähellä valintaa hävitessään niukasti Tarja Haloselle. Tuosta tappiosta lähtien oli selvää, että Niinistö tulee olemaan presidentti Halosen jälkeen. Asiaa auttoi todellisten haastajien puute, sillä vaikka Pekka Haavisto keräsi intohimoisella kampanjoinnillaan paljon huomiota ollessaan ensimmäistä kertaa ehdolla 2012, ei saumaa Niinistön voittamiseen ollut kellään – vielä vähemmän kuusi vuotta myöhemmin.

Olosuhteiden merkittävästi auttamana Niinistö päässee paremmassa mielessä muistettavien presidenttien joukkoon. Eritoten hänen virkakautensa lopussa vahvistui epäilevimmillekin mielikuva vanhemmasta viisaasta valtiomiehestä, joka piti tavanomaisista suomalaisista – ja kokoomuslaisista – arvoistaan kiinni.

Nyt siis pitkästä aikaa – ensimmäistä kertaa 12 vuoteen – emme oikein tiedä, kuka tulee voittamaan presidentinvaalin. Ennakkosuosikkeja voidaan tietysti jonkinlaisella varmuudella yrittää määritellä.

Tolkun ehdokas ja Maranormaali ilmiö

Ylen, Iltalehden ja Helsingin Sanomien presidenttikyselyissä lokakuussa suosituin ehdokas on Pekka Haavisto ja toiseksi suosituin Alexander Stubb. Mika Aaltola on kolmannella sijalla kahdessa kyselyssä kolmesta ja Olli Rehn neljännellä. Kysymyksenasettelut poikkeavat toisistaan ja prosenttiluvuissa on huomattavia eroja. Esimerkiksi Helsingin Sanomat kysyi vain, kuka olisi hyvä valinta presidentiksi – ei ketä äänestäisit. Kaikissa kolmessa kyselyssä oli myös mukana ehdokkaita, jotka eivät ole vielä varmistaneet osallistumistaan.

Olli Rehn on suosittu vaihtoehto Helsingin empirekeskustan poliittisissa seurapiireissä. Kuten Mauno Koivisto 1980-luvulla, astuisi hän presidentinvirkaan Suomen Pankin pääjohtajan paikalta. Hänet voidaan mieltää myös eniten niinistömäisten ”tolkun ihmisten” eli kaupunkilaiskonservatiivien ihanteita edustavana ehdokkaana, vaikka hän tuleekin eri puolueesta. Heidän harmikseen presidenttiä ei kuitenkaan enää päätetä valitsijamiesmenettelyllä.

Presidenttikyselyissä lokakuussa suosituin ehdokas on Pekka Haavisto ja toiseksi suosituin Alexander Stubb.

Ensimmäisissä suorissa kansanvaaleissa vuonna 1994 Mara-ilmiö sai otteen lama-ajan äänestäjistä. Kotimaan politiikan ulkopuolelta tullut Martti Ahtisaari edusti kansainvälisyyttä ja toivoa. Nyt 30 vuotta myöhemmin selkeästi eniten Maraan verrattavissa oleva ehdokas on Aaltola. ”Kansan pyynnöstä” mukaan lähtevällä moniarvoisella Aaltolalla on mahdollisuus kerätä ääniä eri puolilta kenttää, mutta ei hän Ahtisaari ole. Siinä missä Ahtisaari oli valituksi tullessaan suuren puolueen jäsen, toiminut suurlähettiläänä ja niittänyt mainetta kylmän sodan jälkeisen maailmanjärjestyksen rakentajana, Aaltolan kokemus paineistetuista neuvottelupöydistä on ehdokkaista heikointa.

Siitä ei ole epäilystä, etteikö Aaltolan ulkopoliittinen linja ja näkemys Suomen suunnasta olisi kaikkein tarkimmin määritelty, mutta hänen todellinen tähtäimensä lienee kuitenkin vasta myöhemmissä vaaleissa. Poliittisen kokemuksen ja tuen saaminen edellyttänee puolueen valitsemista jossain vaiheessa, mikä on Aaltolan tarinan kannalta ehkä vielä kiinnostavampaa kuin nämä kyseiset vaalit.

On kuitenkin jännittävää nähdä, kuinka paljon Aaltola tulee aidosti sitoutumattomana ehdokkaana jakamaan niin poliittisen vasemmiston kuin oikeistonkin ääniä. Lisäksi kertomansa mukaan joka ilta rukoileva Aaltola on kiertänyt myös uskonnollisia yhteisöjä ja omaa mahdollisuuden ääniin siltäkin rintamalta. Hän kampanjoi tosissaan ja eräänlaisena jokerina hänen ehdokkuutensa lisää asetelmien ennustettavuuden vaikeutta.

Puolueen suosio vs. taktinen äänestäminen

Kokoomuksella menee hyvin. Eduskuntavaalivoiton ja sen jälkeisten tapahtumien seurauksena puolueella on vapautta toteuttaa itseään. Hyvät kannatuslukemat ja RKP:n ehdokkaan tämänhetkinen puuttuminen saavat Alexander Stubbin vahvoille toista kierrosta ajatellen. Hänen kohdallaan suurimmat kysymykset koskevat arvomaailmaa ja samaistuttavuutta. Louis Vuittonin laukku jääneekin tulevana talvena autoon piiloon, kun Stubb suuntaa sukset ojossa hiihtoladulle.

Entisen pääministerin asettuminen ehdolle on nykyään Suomessa harvinaista, sillä yleensä heidät kirjaimellisesti kulutetaan loppuun niin, että he mielellään jatkavat työuriaan ulkomailla. Stubbilla onkin todellista halua presidentinvirkaan, kuten Haavistollakin, jonka suurin heikkous Niinistöä vastaan oli aikoinaan monien mielestä lopulta meriittien puute. Nyt kun Haavistolla on kokemusta, näyttää suosion kirkkain liekki himmentyneen. SDP:n ja Vasemmistoliiton ehdokkaiden empiminen sekä tuon äänestäjäkunnan taipuvaisuus taktiseen äänestämiseen saattavat kuitenkin näkyä jo gallupeissa ja riittää Haaviston viemiseen toiselle kierrokselle. Hänen presidenttipolkunsa on myös ehdokkaista pisin, jos Paavo Väyrystä ei lasketa.

Jutta Urpilaisen voisi olettaa tulevan jokseenkin varteenotettavana ehdokkaana mukaan kilpailuun pitkästä urasta ja arvokkaasta EU-komissaarin tittelistä johtuen. SDP:n olisi ollut kuitenkin mielekkäämpää tarjota nuorempaa vaihtoehtoa, sillä Urpilaisella on painolastina nyt kiusalliseksi muodostunut Venäjä-suhde Paavo Lipposen, Eero Heinäluoman ja Erkki Tuomiojan pitkäaikaisena toverina. SDP:llä ei mene huonosti, mutta esimerkiksi Sanna Marinin ansaitsema nuoremman ikäpolven tuki viime eduskuntavaaleissa saattoi hyvinkin olla vain väliaikaista.

Li Andersson on Vasemmistoliitolle nyt vähintään yhtä hyvä ehdokas kuin mitä Paavo Arhinmäki on ollutaikaisemmin. Andersson pystynee tuomaan keskusteluun painavaa asiaa liittyen esimerkiksi ydinaseisiin suhtautumiseen ja eriarvoisuuskehitykseen niin Suomessa kuin maailmalla.

Jussi Halla-Aho on kaikella todennäköisyydellä suosionsa huipulla ja korkeimmassa asemassa, jonka hän ikinä tulee saavuttamaan. Merkittävä äänisaalis on todennäköinen, mutta putoaminen ensimmäisellä kierroksella on vielä varmempaa, sillä vaikka hänen artikulaationsa ja asennemaailmansa ovat iskeviä, ei hänen vetovoimansa riitä valtavirran suhteen.

Seuraavan presidentin pöydällä tulee olemaan merkittäviä asioita.

Uuden ajan ulkopolitiikka

Seuraavan presidentin pöydällä tulee olemaan merkittäviä asioita. Nato-jäsenyys tarkoittaa muun muassa sitä, että Suomen valtionjohdon tulee muodostaa kansallinen kanta liittouman tärkeimpään pelotteeseen eli ydinaseisiin – tarkemmin ottaen niiden mahdolliseen sijoittamiseen valtion maaperälle ja ydinaseharjoituksiin osallistumiseen. Selvitystyötä on jo tehty. Suomen ydinenergialain mukaan ydinräjähteiden maahantuonti on kielletty, eikä riippumaton ydinaseseurantaryhmä suosittele harjoituksiin osallistumista; perusteluna on jännitteiden lieventäminen Pohjolassa. Mitään virallisia päätöksiä näistä ei kuitenkaan ole. On tahoja, jotka ovat valmiita keskustelemaan molemmista.

Venäjän Ahvenanmaan-konsulaatin sulkemiselle olisi perusteet, mutta ulkoministeriö ei sitä suosittele. Nato-haukat olisivat valmiita jopa luopumaan saaren demilitarisoinnista. Vaikka tämänkaltaiset päätökset edellyttävät pitkällisiä oikeusprosesseja ja parlamentaarisia käsittelyjä, uuden presidentin suhtautuminen on poliittisesti merkittävää. Lisäksi keskipitkällä aikavälillä on mahdollisesti edessä asevelvollisuuden uudistaminen sekä ajan myötä Ukrainan Nato-jäsenyys.

Suomen ulkopolitiikan strategiaa on jo uuden valtioneuvoston toimesta alettu määritellä uudestaan. Kehityspolitiikan leikkaukset heikentävät Suomen läsnäoloa ja luottamusta kehittyvissä maissa, juuri kun lännen tulisi uudelleenrakentaa suhteitaan globaaliin etelään autokraattisten maiden vaikutuksen torjumiseksi. Ulkoministeriön tehtävien uudelleenjärjestelyllä on suoraa vaikutusta maakuvaan ja siihen minkälaista maailmaa Suomi on ylipäätään jatkossa mukana rakentamassa. Samalla kun asekauppa kukoistaa, kumppanimaita priorisoidaan uudelleen. Taloussuhteisiin vaikuttavat myös seuraavan presidentin jo olemassa olevat verkostot ja ulkomaanvierailujen kohdemaat. Presidentin rooli Suomen maailmallisten etujen ajajana tulee korostumaan.

Tavallista korkeammat panokset ainakin lisäävät presidentinvaalien jännitystä. Toivottavasti ne myös nostavat äänestysprosenttia.

Suomen presidentinvaali 2024 järjestetään sunnuntaina 28. tammikuuta 2024 ja mahdollinen toinen kierros 11. helmikuuta 2024.