Epsom-suolaa, värivaloja ja delfiinejä – Toimittaja sulkeutui säiliöön ja yritti kellua itsensä rennoksi

Huhtikuinen taivas ampuu päähäni pieniä rakeita. Luultavasti se on kosto siitä, että kehtasin ottaa aurinkolasit mukaani. Olen pirkkalalaisen kauppakeskuksen ensimmäinen asiakas. Lattiat ovat vielä aamusiivouksesta liukkaat, eikä radiokaan ole päällä. Kierrän autiota käytäviä, kunnes paikallistan yläkerrasta Tampere Floatsin liiketilan.

Vaikka sijainti keskelle peltomarketteja rakennetussa ostoskeskuksessa ei herätä varsin rentoja tuntemuksia, on yrityksen kauppatavara totaalinen rentoutuminen. Rentoutuskellunnasta on viime vuosina tullut suosittu elämys- ja hyvinvointiharrastus. Kellunnassa sulkeudutaan noin ruumiinlämpöistä suolavettä sisältävään tankkiin, joka eristää äänet ja jossa vallitsee täydellinen pimeys. Kelluntaa tarjoavia yrityksiä löytyy ainakin Helsingistä, Forssasta, Tampereelta ja Oulusta.

Tampere Floatsissa työskentelevä Inkeri Ylirönni kertoo, että asiakkaat ovat löytäneet paikan heti. Pirkkalan toimipiste on ollut avoinna alle kaksi kuukautta, mutta vakiokävijöitäkin on kuulemma jo kymmenkunta.

Kellunnan tavoitteena on mahdollisimman kokonaisvaltainen rentoutuminen, jossa keho lepää ja aistiärsykkeistä vapautunut mieli voi vaeltaa vapaasti. Jokaisen kelluntakokemus on omanlaisensa. Tunnin reissun tankkiin huhutaan auttavan ainakin stressiin, uniongelmiin ja lihaskipuihin ja vievän mielen meditatiiviseen tilaan, joka parantaa jopa oppimiskykyä.

Moni on kokenut saaneensa säännöllisestä kellumisesta apua jopa iho-ongelmiin. Veden suola on myös epsomsuolana tunnettua magnesiumsulfaattia, jota käytetään esimerkiksi kosmetiikassa hoitavana aineena.

Rentoutuskelluntaa tutkittaessa on saatu viitteitä siitä, että se tosiaan voi auttaa stressissä, ahdistuksessa ja monenlaisissa kivuissa. Toistaiseksi ei kuitenkaan tiedetä tarkalleen, mistä sen mahdollinen hoitava vaikutus varsinaisesti johtuu.

Ylirönnin mielestä kaikkien kannattaa antaa tankille mahdollisuus.

”Siinä menee sellaiseen tilaan, jota ei oikeastaan voi muualla saavuttaa.”

Tulpat korviin ja valot pois

Kelluntahuoneessa on läkähdyttävän nihkeä ilmanala. Olisin odottanut siellä tuoksuvan uimahallin tavoin kloorilta, tai shampoolta, mutta ilma on trooppisuudessaan hajuton.

Vitivalkoinen, virtaviivainen ja munanmuotoinen kelluntatankki ei muistuta aistieristyksestä kertovissa elokuvissa ja sarjoissa nähtyjä metallilieriöitä oikeastaan lainkaan. Toisin kuin fiktiossa, täällä ei myöskään liimata piuhoja päähän tai annostella LSD:tä leipäluukkuun. Talon puolesta saa suihkusaippuat ja korvatulpat.

Tankin kansi on auki, sen sisällä loistavat hiljalleen vaihtuvat värivalot ja soi rauhallinen musiikki. Jos pimeässä kelluminen tuntuu liian ahdistavalta, valot voi jättää päälle tai kannen raolleen. Silloin tosin mahdollisimman täydellinen aistieristys jää kokematta.

Käyn suihkussa, joka tuntuu kuumankosteassa huoneessa järkyttävän kylmältä. Kelluntatankin kaareva sisäänkäynti näyttää hymyilevän.

Veteenpäin, sanoi mummo laiturilla.

Tankki on paljon tilavampi kuin etukäteen kuvittelin, mutta ei syvä. Sinne voi astua arkisesti kuin kylpyammeeseen. Vedän kannen tiukasti kiinni perässäni ja hapuilen valonkatkaisijaa.

Tankissa istuma-asennossa pysyminen on oudon vaikeaa. Suolainen vesi kelluttaa niin tehokkaasti, että tyynenäkin se tuntuu kiskovan aaltojen tavoin mukaansa. Se myös kirvelee tuskallisesti talven kuivattamissa käsissä. Neuvoista huolimatta en tajunnut uittaa niitä vaseliinissa etukäteen.

Saan sammutettua valot ja asettaudun veden varaan pilkkopimeässä säiliössä. Musiikki haipuu kuulumattomiin. Jossain kohtaa käsien kirvelykin jo unohtuu. Muistan yhtäkkiä, että oikeastaan pelkään vettä.

Tuntemattomissa tiloissa

On aivan sama, pidänkö silmiä kiinni vai auki, joka tapauksessa on yhtä pimeää. Pidän ne kiinni, jottei pimeyden täydellisyys alkaisi ahdistaa.

Tankissa ei ole kylmä eikä kuuma, mutta kostea ilma tuntuu raskaalta hengittää. Vaikka aistiärsykkeet on minimoitu, en todellakaan jää ilman havaintoja.

Ensimmäisenä huomaan hukkaavani kaikenlaisen käsityksen ympäröivästä tilasta. En enää näe enkä tunne, kuinka kaukana minua ympäröivät vitivalkoiset seinät ovat, enkä tiedä, kuinka syvässä vedessä kellun. Aivojeni mielestä se voisi yhtä hyvin olla valtameri.

Toisena häviää ajantaju. Tankissa lilluminen tuntuu pitkästyttävältä, aivan kuin se olisi kestänyt jo iäisyyden. Toisaalta taas kaiken ollessa tylsää kaikki pienikin on mielenkiintoista. Alan olla kummallisen tietoinen kaikista aistimuksista, jotka raskaan ja pimeän hiljaisuuden läpi tavoitan. Alahuulen osuminen etuhampaisiin tuntuu suurelta ja huomionarvoiselta seikalta.

Tankin kanteen tiivistynyt pisara putoaa veteen jännittävästi kilahtaen. Sen metallinen kaiku kaartuu ikuisuuden pituiseksi.

Kolmantena tulee kammottava, selittämätön epäilys siitä, että äärettömän kokoiseksi kasvaneessa pimeydessä on joku tai jokin muukin. Oletan tuntemuksen iskeneen muutamassa minuutissa valojen sammumisen jälkeen, mutta todellisuudessa minulla ei ole asiasta mitään käsitystä.

Mielessäni alkavat vilistä kaikki mahdolliset elokuvat vedessä vaanivista hirviöistä. Sekaan saattaa eksyä muutama sellainenkin, joita en ole nähnyt. Koska en kykene havainnoimaan tilaa ympärilläni, voisin olla aivan missä vain. Vieressä voisi lillua kahdeksanmetrinen hai tai kurotella zombi.

En koe tilanneeni ihan tätä.

Tietokoneita Äiti Maan oomme kaikki

Kelluntatankeilla ei ole aina tavoiteltu pelkästään rentoutumista ja stressitason laskua. Neurofysiologi John C. Lilly kehitti ensimmäiset aistieristykseen tähtäävät suolavesitankit 50-luvulla seurattuaan ajanmukaisia ihmiskokeita, joissa tutkittiin, tekisikö aistihavaintojen vähentäminen kohteista alttiimpia mukautumaan propagandaan ja aivopesuun.

Lillylle eristys oli kuitenkin ensisijaisesti ihmismielen ymmärtämisen väline. Pitkän aistieristyksen tiedettiin aiheuttavan hallusinaatioita, joiden kautta Lilly uskoi ihmisen voivan liikkua todellisuuksien välillä ja tarkastella itseään ulkopuolelta. Hän ryhtyi itse tärkeimmäksi koekaniinikseen ja vietti tankissa pitkiä aikoja, toisinaan aivotoimintaa rajusti muovaavien aineiden kuten LSD:n tai ketamiinin vaikutuksen alaisena, tutustuakseen omaan tietoisuuteensa. Lilly puhui aivoista ”biotietokoneena” joka saatettiin ohjelmoida ja uudelleenohjelmoida, ja uskoi, että löytämällä henkilökohtaisen sisimmän ohjelmointimme voisimme vapautua muiden meihin syöttämästä koodista.

Lilly teki neurotieteessä mullistavia tutkimuksia ja keksi muun muassa tavan asentaa elävien eläinten aivoihin elektrodeja, joilla aivojen sähköistä toimintaa voitiin tarkkailla reaaliajassa. Heltymätön into tutkia oman mielensä syövereitä vei hänet kuitenkin myös mutkikkaammille poluille, jotka johtivat lopulta tyystin järjestäytyneen tiedeyhteisön ulkopuolelle. Vuosien mittaan Lilly uppoutui yhä syvem mälle omaan tajuntaansa ja tuli vakuuttuneeksi esimerkiksi siitä, että lopulta myös mekaaniset tietokoneet oppivat ohjelmoimaan itse itseään ja Terminator-henkinen koneiden kapina tuhoaa kaiken orgaanisen elämän maapallolta.

Vuosituhannen alussa maallisen tiensä pään kohdannut Lilly olikin paitsi tieteilijä, myös aikansa hippi-ikoni, joka sekä suolsi akateemisia artikkeleita että hengaili William S. Burroughsin ja Allen Ginsbergin porukoissa.

Ikuisuus pimeässä

Muistan lukeneeni, että pitkiä aikoja aistieristyksessä viettäneet koehenkilöt ovat alkaneet puhua itsekseen saadakseen ärsykkeitä. En uskalla puhua, koska olen huolestuttavan varma, että joku vastaisi. Harkitsen, että sytyttäisin tankkiin valot tai jopa avaisin kannen.

Selitän itselleni, että koska helvettiin suksiminen tosiasiassa on olemassa oleva vaihtoehto, en ole vaarassa. Lillun suolavedessä valkoisen munan sisällä pimeässä huoneessa, ja ajatus on oikeastaan aika huvittava.

Jälkeenpäin ajatellen pelottavaa vaihetta kesti ehkä muutaman minuutin. Jos makaa pimeässä eikä tiedä, kuinka kauan siellä on ollut ja kuinka kauan vielä on, se saattaa tuntua ikuisuudelta.

Kun lakkaan kuvittelemasta typeriä, kaikki pienetkin havainnot muuttuvat taas mittaamattoman jännittäviksi. Korvatulpan ja korvakäytävän väliin luikerteleva vesi kutittaa sietämättömän selvästi. Oikean käteni sormet osuvat tankin seinään ja tönäisen itseäni varovasti kauemmas. Tuntuu kuin lipuisin pienenpienen liikkeen voimasta kymmeniä metrejä.

Jostain alkaa kuulua hiljaista, lempeää hyminää. Joko musiikki soi kellunnan lopun merkiksi? Ei, täällä on sittenkin edelleen hiljaista. Se oli varmaankin vesiputki, joka humisi.

Huomaan kelluvani jostain syystä hieman oikealle kaartuneessa asennossa. Suoristan itseni ja kuvittelen taittuvani vedessä valtavalla kulmikkaalla liikkeellä kuin sätkynukke tai linkkuveitsi.

Jossain vaiheessa eristykseni läpi kantautuu kauempaa äänekäs jysäys. Se saattaa olla toisen asiakkaan kiinni paiskaama ovi tai Tampereelle tipahtanut pommi. Saan tietää joko tankista poistuessani tai en koskaan, mutta minulla ei oikeastaan ole kiire ottaa selvää.

Tankin katosta putoaa taas pisara ja läikähtää veden pintaan metallisesti soiden. Se on kauneinta, mitä olen nähnyt vähään aikaan, enkä nähnyt sitä kuin pääni sisällä.

Lopetusmusiikki alkaa soida hiljaa. Ei alakaan. Sen täytyi olla oman vereni kohinaa korvissani.

Yhtäkkiä huomaan hämmennyksekseni silmieni olevan auki. En tiennyt avanneeni niitä. Pyörittelen nilkkojani ja mietin epämääräisesti delfiinejä, joiden kanssa kommunikoiminen oli yksi John C. Lillyn haaveista.

Musiikki napsahtaa käyntiin niin terävästi, että tällä kerralla kuulin varmasti oikein. Tuntuu siltä, että olen hautunut tankissa puoli päivää, enkä silti läheskään tarpeeksi kauan. Harmittaa.

Sytytän tankkiin valon ja kokeilen muutaman viimeisen minuutin ajan värivalojen loisteessa kellumista. Se tuntuu järkyttävän banaalilta äskeiseen verrattuna, vähän kuin lukisi Twilightia runonlausuntaillassa.

Terveisiä munasta

Kun tönäisen tankin kannen tieltäni ja kompuroin takaisin maailmaan, koen elävästi muistuttavani jonkinlaista munasta kuoriutuvaa avaruusolentoa. Sekin oli yksi Lillyn kiinnostuksen kohteista, maapallon ulkopuolinen elämä.

Käyn suihkussa huuhtomassa suolaveden pois ja pukeudun ajattelematta oikeastaan yhtään mitään. Tampere Floats tarjoaa kellunnan päätteeksi teetä, jonka hulautan kurkkuuni miellyttävän älyttömässä tilassa. En koe saavuttaneeni mitään syvää ymmärrystä mistään, mutta kokeilisin silti uudestaan. Tampereelle palattuani kerron päätoimittajalle ylpeänä, etten hallusinoinut yhtään.