Essee: Ihminen on tylsyttänyt kynänsä ja vieraantunut ajattelusta, vaikka näitä taitoja tarvittaisiin enemmän kuin koskaan

Tiedetoimittaja Johannes Blom pohtii esseessään esseekirjoituksen merkitystä.

Teksti: Johannes Blom

Kuvitus: Pauliina Lindell

On vuosi 2015 ja olen saanut yliopistokurssilla tehtävänannon kirjoittaa akateeminen essee. Ensimmäinen assosiaatio on puistatus, sillä mielessäni esseekirjoittaminen yhdistyy ylioppilaskirjoituksiin ja pettymykseen kirjoituskokeen huonosta arvosanasta. Arvostan suuresti lukion ja yläkoulun äidinkielenopettajiani, mutta syystä tai toisesta opin kammoamaan asiakirjoittamista koulutielläni.

Yliopisto veti ensin maton alta, mutta lopulta vuosien kipuilun jälkeen opin ymmärtämään, miten tärkeitä esseet oikeastaan ovat.

Kirjoitamme yliopistossa monenlaisia tekstityyppejä, mutta en usko, että yksikään toinen niistä haastaisi ja kehittäisi ihmistä ajattelijana yhtä paljon kuin essee. Esseessä voidaan vertailla aiheesta esitettyjä erilaisia tulkintoja ja näkökulmia, tehdä henkilökohtaista reflektiota ja tuoda omia kokemuksia uskottavasti osaksi akateemista viitekehystä. Essee opettaa, miten tietoa sovelletaan, miten argumentoidaan puolesta tai vastaan ja miten ajatuksia ilmaistaan tiiviissä ja iskevässä muodossa.

Voin julistaa sen nyt: herran vuonna 2024 minä rakastan esseitä.

Mutta ensin oli kipuilu; tyhjän paperin kammo. Edessä ammottava kaiken imevä valkoinen aukko, huoneen pimeässä nurkassa loistava tietokone. Kirjoittaminen on helpompaa kuin koskaan, tiedän. Tietokoneen kanssa ei tarvita pyyhekumeja, mustenauhoja, korjauslakkaa. Tietokone ei soita äänekästä kelloa aina marginaalin lähestyessä, kuten kaapissa pölytyttyvä punainen Olivetti-kirjoituskoneeni, jolla en ole jaksanut kirjoittaa koskaan edes arkkia. Kaikki maailman tietokirjat löytyvät netistä ja uusin tieto päivittyy niihin hetkessä.

Kirjoitamme yliopistossa monenlaisia tekstityyppejä, mutta en usko, että yksikään toinen niistä haastaisi ja kehittäisi ihmistä ajattelijana yhtä paljon kuin essee.

Kun aloitin toimittajantyöni maakuntalehdessä, muistelivat eläkeikää lähestyneet kollegat kirjoituskoneiden aikaa ja menneitä vuosikymmeniä, jolloin uutisen hankkiminen vaati loputtomalta tuntuvan soittokierroksen. Tietoa ei vain googlattu, sitä luettiin kirjoista tai kysyttiin niiltä, jotka olivat kirjoja lukeneet. Tiedonhankinnan vaikeus haastoi ihmistä ajattelemaan, ja kirjoittaja mietti etukäteen huolellisesti, mitä kirjoittaisi. Kirjoitettua ei voinut peruuttaa kuin repimällä tai polttamalla.

Miksi me sitten kammoamme tyhjää paperia? Ehkä siksi, että olemme vieraantuneet kirjoittamisesta, vaikka meillä on siihen paremmat mahdollisuudet kuin koskaan lajimme historiassa. Sama pätee ajattelun taitoon ja ruostuvaan esseekirjoittamisen perinteeseen.

Ajattelusta

Ajattelu on päättelyä, arviointia, itsensä viihdyttämistä, haaveilua, käsitteenmuodostusta, ongelmanratkaisua, muistelua, tunteidenhallintaa, järkeilyä, tarinankerrontaa ja täydellistä tajunnanvirtaa, muiden muassa. Ihmislajin tie tasangoilta suurkaupunkeihin ja mammutinlihasta mikropitsoihin on miljardeilla ajatuksilla ja ideoilla kivetty. Kaikki se hyvä, mitä meillä on, on lähtenyt ajatuksista ja siitä, että ajatuksia on välitetty yhteisön sisällä.

Esseet ovat olleet vuosisatoja tärkeässä roolissa ajattelun välittäjinä, ja olisivat edelleenkin, jos esseitä luettaisiin ja kirjoitettaisiin enemmän.

Meistä useimmat kai ajattelevat ikään kuin puhumalla itsensä kanssa mielessään. Näin oletan, vaikken voi koskaan täysin ymmärtää, miten juuri sinä ajattelet. Entä miten ajattelivat kuurosokea Helen Keller tai vanhempiensa laiminlyömä Susan Wiley, joka saatiin sattumusten kautta huostaanotettua 13 vuoden eristyksen jälkeen, puhekyvyttömänä ja kielitaidottomana?

Joka tapauksessa ihminen sanoittaa kielen avulla tunteitaan, kokemuksiaan ja ajatuksiaan, sekä omaksuu uusia ideoita. Kielitaidottomuus ei tee yksilöstä tyhmää, ainoastaan kykenemättömän ajattelemaan kulttuurisessa kontekstissa. Vastavuoroisesti voidaan siis todeta, että laaja sanavarasto ja hyvät kielelliset valmiudet kehittävät ihmisen kykyä ajatella ja ymmärtää.

Esseet ovat olleet vuosisatoja tärkeässä roolissa ajattelun välittäjinä, ja olisivat edelleenkin, jos esseitä luettaisiin ja kirjoitettaisiin enemmän. Pohdiskeleva ja kuriton, jopa proosallinen asiateksti vapauttaa kirjoittajansa ajattelua sitovista säännöistä ja toimittaa viestinsä vastaanottajalle muodossa, jonka lukeminen voi olla parhaimmillaan nautinnollista.

Tekoajattelusta

Kun olin päässyt sisään Tampereen yliopistoon, huomasin vieraantuneeni kirjoittamisesta. Nyt kirjoitan päivittäin, ja se tuntuu jälleen luonnolliselta. Kirjoittaminen ei ole kuin polkupyörällä ajoa. Kyllähän ihminen sanoja osaa tuottaa, vaikkei olisi vuosiin istunut kunnolla alas näppäimistön ääreen, mutta työn aloittaminen tuntuu niin kankealta, että on helppoa vain luovuttaa: tehdä puolivillaisesti tai turvautua nykyajan teknologisiin mahdollisuuksiin, kuten kielimalleihin eli kansankielellä tekoälyyn.

Tekoälysovellukset tuottavatkin pätevää tekstiä. Oulun yliopistollisen sairaalan psykologi Eka Roivainen teki Scientific American -tiedejulkaisun (7/2023) sivuilla mielenkiintoisen kokeilun, jonka perusteella hän arvioi Chat GPT -kielimallin verbaalisen älykkyyden paremmaksi kuin 99,9 prosentilla amerikkalaisista. Viime vuonna Goldman Sachs -pankki arvioi raportissaan, että tekoälyt voivat korvata jopa neljäsosan nykyisistä työpaikoista.

Populaarikulttuuri on täynnä kuvauksia, joissa ihmiskunta taistelee sen alistanutta tekoälyä vastaan, niistä tunnetuimpana ehkä Terminator-elokuvasarjan Skynet-tietoverkko, joka käskyttää Arnold Schwarzeneggerin ja tämän kyborgikollegat tuhoamaan ihmiskunnan. Tekoäly ei ainakaan nykyisellään havittele ihmiskunnan lopettamista, mutta sen kyvykkyys mekaaniseen tekstintuottamiseen uhkaa varsinkin alemman sosioekonomisen luokan toimistotöiden jatkuvuutta. Tekoälyt voivat siivittää merkittävään tuottavuusloikkaan, mutta historiasta kyynistyneenä arvelen, etteivät saavutetut hyödyt jakaudu ihmiskunnan kesken tasaisesti, vaan kärjistävät varallisuuseroja.

Filosofi John Searlen klassikkoartikkeli ”Minds, brains and programs” (The Behavioral and Brain Sciences, vol. 3. 1980) esittelee “kiinalaisen huoneen argumentin”, jonka avulla voimme hahmottaa koneiden kanssa käymiämme keskusteluja. Argumentissa mandariinintaitoinen keskustelija kommunikoi koneen kanssa, ja uskoo keskustelujen perusteella, että kone on saavuttanut inhimillisen tason. Oletetaan, että koneen sisällä onkin ihminen, joka vastaa kiinalaisiin kirjoitusmerkkeihin huoneesta löytyvän ohjekirjan mukaisesti, todellisuudessa ymmärtämättä sanaakaan kirjoittamastaan. Tähän tapaan myöskään tekoälyt eivät ymmärrä kieltä, osaa kirjoittaa tai ajatella. Ne vain vastaavat saamaansa merkkijonoon sellaisella merkkijonolla, jolla ovat “oppineet” saavansa ihmiseltä hyväksynnän.

Niin kauan kuin me ihmiset olemme lajina olemassa, on olemassa tarve omaperäiseen ajatteluun. Tekoälyä vastaan taistellaan kirjoittamalla tekstiä, jonka tuottamiseen tekoälyllä ei ole edellytyksiä. Kielimallit referoivat internetin kokoista aineistoa, mutta eivät tosiasiallisesti ymmärrä ajattelun konseptia.

Ajattelun taidosta

Palatkaamme esseisiin. Huomioiden kaiken aiemmin mainitun, on kouluilla ja opistoilla nyt ennenkuulumattoman tärkeä tehtävä kannustaa opiskelijoita ajattelemaan ja opettamaan taitoja, jotka auttavat ajatusten välittämisessä. Referaatit ja ulkoa opetellut vastaukset eivät erota meitä millään tavalla tekoälystä. Jos emme ole sisäistäneet kirjoittamaamme ja pysty soveltamaan sitä vapaassa pohdinnassa, olemme itsekin vain kiinalaisia huoneita.

Tyhjän paperin kammosta vapautuminen, esseekirjoittamiseen totuttuminen ja laadukas mielipiteenilmaisu ja -muodostus vaativat ahkeraa harjoittelua. Vapautunut ajattelu ja kirjoittaminen vaativat usein myös omaa mielenkiintoa ja kattavia taustatietoja. On itsestään selvää, että opiskelijoilta vaaditaan edelleen taitoa kirjoittaa annetusta aiheesta annettujen ohjeiden mukaisesti, mutta tämän ohella koulutusjärjestelmän pitää tehdä kaikkensa pysäyttääkseen ajattelun inflatorisoitumisen.

Lukion äidinkielenopettaja Paula Halme peräänkuulutti murrosta, tai ehkä pikemminkin vain paluuta entiseen, Helsingin Sanomien yleisönosastokirjoituksessaan (Helsingin Sanomat 13.3.2024). Halme kertoo, että “nykyisessä kirjoitustaidon kokeessa on yksi teema, johon aiheet liittyvät ja tehtävässä pitää käyttää kahta annetuista aineistoista”, ja toivoo paluuta aikaan, jolloin esseessä ei tarvinnut referoida kuin yhtä aineistoa, jos sitäkään.

Ajatuksessa on järkeä. Se olisi hyvä askel esseekirjoittamisen palauttamisessa takaisin arvoonsa: omasta intohimosta ja ajattelunvapaudesta versoavaksi mikroteokseksi, jonka kirjoittamista ei ohjaa kahlehtiva sääntökirja. Mitattakoon muissa kokeissa kykyä pysyä raameissa ja annettakoon esseen olla asiatekstien kuriton viikari. Yo-esseen merkitystä ei pidä vähätellä, sillä ylioppilaskoe avaa nykyisin yhä useampia ovia elämässä ja lukiolaiset harjoittelevat syystäkin siihen koko sen kolmen vuoden ajan, jotka kuluttavat penkkiä toisella asteella.

Referaatit ja ulkoa opetellut vastaukset eivät erota meitä millään tavalla tekoälystä.

Vapaamuotoisen asiatekstin kirjoittaminen läpi opintojen, aina yläasteelta yliopistoon kannustaa nuoria omaan ajatteluun, opettaa, että heidän ajatuksensa ovat arvokkaita ja perustelee, miksi kurssitehtäviä ei kannattaisi ulkoistaa kielimallien vastuulle.

Kun pelkäsin tyhjää paperia, elin paradoksissa. Asetin itselleni yleviä tavoitteita, joista luovuin kirjoitustyön edetessä, nöyrtyen ajatukseen siitä, ettei minulla ole valmiuksia niiden saavuttamiseen. Tämänkin esseen lopetusta olisin jäänyt miettimään tunneiksi, käynyt välillä suihkussa ja syömässä ja sitten kirjoittanut loppuun jonkin kliseisen latteuden.

Nyt vain suljen tietokoneen näytön. Olen ajatellut, olen kirjoittanut esseen ja se on sillä hyvä. Tärkeä osa kirjoittamisen taitoa on olla tyytyväinen tekemäänsä. Jos opintieltä jää kytemään epävarmuus taidoista ja ajattelusta, jättää moni ideansa kertomatta. Meillä ei ole enää varaa hukata ajatuksia. Nyt minun ajatukseni on luovutettu maailmalle, joka saa puolestani tehdä sillä mitä tykkää, kun itse jään ajatuksiini maalaamaan seuraavaa taivaanrantaa.

Ja loppuun se latteus: ajattelu kannattaa aina!

Kirjoittaja on Ylen tiedetoimittaja, joka innostuu hyönteisistä ja ruuanlaitosta.