Hengellinen väkivalta on uhrille raskas risti kannettavaksi – ”Koen, ettei uskonto ole antanut juurikaan mitään hyvää”

Kun Erno Vanhala aloitti koulutaipaleensa 90-luvun alussa, hän tunsi itsensä erilaiseksi kuin muut lapset.  

Uskonnontunneilla Raamatun opit ja kertomukset tulivat täysin uutena tietona monelle koulukaverille. Vanhalalle ne olivat kaikki jo tuttuja, sillä hänen isänsä oli lukenut lapsille Raamatun kertomuksia iltasaduiksi jo monet kerrat.  

Vanhala ei muista, että kukaan koulukaveri olisi koskaan puhunut mistään uskonnosta – ainakaan positiiviseen sävyyn. Hänelle uskonto oli kuitenkin läsnä lähes päivittäisessä elämässä. 

”Nykypäivänä ajattelen, että oli se aika isossa roolissa, vaikka lapsena se oli ihan normaalia”, sanoo Vanhala. 

Hän erosi kirkosta kuusi vuotta sitten, mutta kamppailee uskonnon kanssa edelleen. Sekä omassa elämässään että työssään Uskontojen uhrien tuki UUT ry:n vertaistukiryhmän vetäjänä. 

Uskonto toi tyyneyttä perheeseen 

Vanhala varttui entisen Anjalankosken seudulla. Sekä äidin että isän puolella isovanhemmat olivat aktiivisia kristittyjä. Kotiseudulla vaikutti Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen (SLEY) piiriosasto, jossa etenkin äidin äiti oli hyvin suuressa roolissa.  

”Olen kasvanut uskonnolliseen maailmaan, joka ei edusta tapakristillisyyttä, mutta ei myöskään täysin fundamentalistista uskoa, kuten vanhoillislestadiolaisuutta. Vaan jotain siltä väliltä.” 

Perheeseen kuului isä, äiti ja pikkuveli. He asuivat vanhassa maalaistalossa, jossa elivät myös äidin vanhemmat. Tilalla oli tuolloin vielä lehmiä ja pari hevosta. 

”Uskonto näkyi siten, että isä luki iltasatuja, jotka päättyivät aina iltarukoukseen. Sunnuntaisin ei koskaan tehty töitä eläinten ruokintaa lukuun ottamatta.” 

Jos kirkkoon ei päästy viikoittain, Vanhalan isä kuunteli jumalanpalvelusta sunnuntaisin radiosta. 

”Silloin ei voinut mennä olohuoneeseen mölyämään, koska se oli isälle sellainen rutiini.” 

Uskonnollisuus toi hyvät arvot Vanhalan perheeseen. Pienelle lapselle jumala ja rukous toi turvallisuuden tunnetta. 

”Isän ja äidin avioliitto ei ollut kovin onnistunut, mutta siihenkin suhteeseen uskonto toi tyyneyttä. Me emme käyttäneet alkoholia, eikä ollut mitään riehumista. Kunnioitimme kaikkia ihmisiä.” 

Homogeeninen kansa 

Lapin yliopistossa uskontoa ja fundamentalismia tutkiva yliopistonlehtori Aini Linjakumpu kertoo, että luterilainen kirkko on edelleen monella eri tavalla läsnä Suomessa. Uskonto näkyy muun muassa tunnustuksellisena uskonnon opetuksena ja uskonnollisina merkkeinä ja juhlina. 

Noin vajaat 70 prosenttia kuuluu edelleen evankelisluterilaiseen kirkkoon, mikä tarkoittaa liki 4 miljoonaa jäsentä. Kirkko on Linjakummun mukaan edelleen Suomen suurimpia organisaatioita, vaikka suurin osa sen jäsenistä ei koe itseään uskonnolliseksi tai käy edes kirkon tilaisuuksissa. 

Toisin sanoen suurin osa on tapauskovaisia. Linjakummun mukaan Suomi on maallistunut, mutta rituaalit kuten vihkimiset, hautajaiset ja kasteet koetaan edelleen tärkeiksi.  

”Suomessa kirkkoon kuuluu edelleen valtava määrä ihmisiä, kun vertaa muihin maihin, joissa on tällainen valtakirkko. Suomen kansa on aika homogeenistä”, sanoo Linjakumpu. 

Linjakummun mukaan kaste on yksi iso tekijä, jonka vuoksi kirkolla on edelleen suuri jäsenmäärä. Toinen tekijä on verotus.  

”Nykyinen systeemi, jossa kirkollisveromaksu menee suoraan seurakunnalle, on järjestelmänä kätevä. Tilanne voisi olla erilainen, jos lasku tulisi vuosittain postiluukusta könttäsummana maksettavaksi.” 

Masturbointi oli syntiä 

Uskonnon opit vaikuttivat myös Vanhalan omaan tapaan käsitellä asioita. Yläkoulun alussa hän sai päähänsä, että masturbointi oli syntiä. Puolen vuoden ajan Vanhala kävi jumalan kanssa keskustelua itsetyydytyksestä ja rankaisi itseään sen harrastamisesta. 

”Meillä oli yksi tietokone, jolla saimme pelata pikkuveljen kanssa. Eräs kaveri sanoi, että olen peliselibaatissa, kun en pelannut. Se oli minulle rankaisu siitä, että olin masturboinut.” 

Kohti aikuisuutta kasvaessa oman ajattelun ja uskonnon ristiriidat alkoivat nousta esiin.  

Vanhalan huone oli erillisessä rakennuksessa, ulkosaunan yläkerrassa, joka oli täysin remontoitu asumiskelpoiseen kuntoon. Siellä pyöri lukiovuosina myös tyttöystävä. 

Yhtenä aamuna, kun tyttöystävä oli jo lähtenyt kotiin, Vanhala saapui taloon aamiaiselle. Silloin Vanhalan isoäiti totesi, että seksi kuuluu avioliittoon. 

”Tuollaiset tilanteet olivat kiusallisia, enkä halunnut kuunnella tuollaista. En jakanut samanlaisia arvoja ja olin eri mieltä asioista.” 

Seksi ylipäätään oli perheessä täysin tabu. Siitä ei puhuttu koskaan muuten yhtään mitään. 

Seksi on aina tabu 

Tutkija Aini Linjakummun mukaan seksuaalisuus on uskonnollisissa perheissä hyvin varjeltu ja normien avulla ympäröity asia. Jos lapselle sanotaan, että ainoa oikea seksi on avioliitossa aviopuolisoiden välillä, fiksu lapsi ymmärtää helposti, että kaikki muu on syntiä. 

Aikuisuuteen siirtyessä nuorelle käy helposti selväksi perheen suhtautuminen seksiin ja seksuaalisuuteen. Jos siitä ei puhuta, siitä tulee outoa ja ahdistavaa.  

”Ja jos kuitenkin on joitain määrityksiä, kuten avioliitto, ne varmasti saavat aika ison roolin. Myös puhumisen tapa vaikuttaa. Vaikka seksistä ei kauheasti puhuttaisi, puhetapa antaa ymmärtää, minkälaisesta asiasta on kyse”, sanoo Linjakumpu. 

Seksi on ollut hänen mukaansa tabuluonteista aina. 

”Seksi on hyvin olennainen asia hengellisyyden kannalta. Siihen liittyy lasten saaminen ja ihmiskunnan jatkuminen”. 

Uskonto ei parantanut ahdistusta 

Opiskeluaikoina uskonnolliset menot eivät enää kiinnostaneet Erno Vanhalaa, mutta tapakristillinen toiminta jäi. Hän rukoili iltaisin ja kantoi kaulassaan rippiristiä. 

Usko alkoi horjua lopullisesti syksyllä 2013, kun Vanhala alkoi kärsiä ahdistuksesta ja paniikkikohtauksista. Olo helpottui vasta psykologin vastaanotolla.  

”Uskonto ei selvästikään pystynyt parantamaan minua ahdistuksesta ja paniikkikohtauksista, mutta lääketiede pystyi”, kertoo Vanhala. 

Joulun jälkeen vointi oli jo parempi. Uskonto jäi hiljalleen pois. 

”Kirkosta eroaminen on ollut pitkä prosessi. Omalla tavallaan se jatkuu edelleen – varmaan koko loppuelämän.” 

Vanhalan suku on yhä hyvin uskonnollinen. Kun Vanhalan ja hänen puolisonsa lapsi syntyi 1,5 vuotta sitten, sukulaiset kävivät katsomassa lasta.  

”Jotkut kommentit lapsestamme ja hänen roolistaan jumalan suunnitelmissa olivat aika raamatullisia. Kuuntelin sivukorvalla, että nyt on kyllä diippiä kamaa. Olemme niin eri maailmoista.” 

Omia päätöksiään joutuu myös selittelemään ainoalle jäljellä olevalle isovanhemmalle. Kun Vanhalan lapsi syntyi, isoäiti soitti pariinkin otteeseen ja tivasi, miksei lasta ole vielä kastettu. 

Uskonnosta on tullut perheelle uusi tabu, josta ei puhuta. Vanhala ei ole esimerkiksi suoraan kertonut vanhemmilleen tai isovanhemmilleen, että on eronnut kirkosta. 

”Se on ahdistavaa. En halua puhua uskonnosta ja pahoittaa toisten mieltä, kun heillä on omat näkemyksensä.” 

Hengellinen väkivalta 

Lapin yliopiston lehtori Aini Linjankumpu on tutkinut hengellistä väkivaltaa. Se on Linjakummun mukaan henkistä tai fyysistä väkivaltaa, jota perusteluna käytetään tavalla tai toisella uskontoa. Se voi rajoittaa ihmisen oikeuksia sekä mahdollisuuksia vaikuttaa omaan elämään.  

Se on esimerkiksi painostamista, pelottelua ja rajoittamista. Siinä pelataan muun muassa sanoilla, pakotuksilla ja voimakkailla ohjaamisilla.  

”Hengellisestä väkivallasta on keskusteltu paljon viime vuosina, mutta usein myös väheksyvästi. Minä ja monet muut kuitenkin näemme, että kyseessä on vakava asia. Se ei ole mielipahaa tai harmitusta tuottavaa, vaan sillä on vakavia seurauksia ihmisen elämään”, sanoo Linjakumpu. 

Linjakummun omissa tutkimuksissa on käynyt ilmi, että hengellinen väkivalta aiheuttaa ahdistusta, pelkotiloja ja muita erilaisia henkisen epätasapainon muotoja. Äärimmillään jopa itsemurhia.  

Evankelis-luterilaisen kirkon piirissä tapahtuvasta hengellisestä väkivallasta puhutaan kuitenkin vähemmän verrattuna esimerkiksi uskonnollisiin liikkeisiin ja lahkoihin. Linjakummun mukaan siihen on kaksi keskeistä syytä. 

Ensinnäkin luterilaisen kirkon sisällä henkistä väkivaltaa tapahtuu mahdollisesti vähemmän, koska uskonto on luonteeltaan hyvin erilaista kuin vaikkapa tiiviissä yhteisöissä, joissa väkivaltaa yleensä on. 

Toinen syy on, että kiinnostus on kohdistunut Suomessa esimerkiksi vanhoillislestadiolaisiin ja Jehovan todistajiin.  

”Ihmisten on helpompi leimata joku tietty ryhmä, että tuolla on väkivaltaa, jolloin jää huomioimatta se, että väkivallan syntyminen ei ole automaattista näissä ryhmissä. Se ei myöskään tarkoita, etteikö sitä voisi olla muuallakin.” 

Turvaa ilman uskoa 

Joulukuussa 2014 Erno Vanhala erosi kirkosta.  

”Ei se ole mikään iso asia käydä eroakirkosta.fi:ssä, mutta kai siinä tavallaan jännitti, tuleeko salamat taivaalta niskaan. Ei se ollut tien lopetus tai päätepiste, mutta yksi etappi.” 

Uskontojen uhrien tuki UUT ry:n Vanhala löysi sattumalta netistä. Vanhala ajautui Tampereelle töiden perässä ja huomasi, että UUT hakee vertaistukiryhmän vetäjää.  

”Ehdotin itseäni ja sille tielle jäin.” 

UUT:n mukaan uskonnon uhri voi olla kuka tahansa, joka kokee olevansa uhri. Sitä ei määritellä yhdistyksessä tiukasti.  

”Lähdin vetäjäksi, koska halusin auttaa muita, mutta vertaistuen kautta huomasin, että olen itsekin uhri. Olen tapakristillisyyttä pykälän verran kovemman kristillisyyden uhri.” 

Vanhala ja hänen puolisonsa eivät kuulu mihinkään uskontokuntaan, joten on selvää, ettei heidän lastaan kasteta kirkkoon. 

”Koen, ettei uskonto ole antanut juurikaan mitään hyvää, joten en halua pakottaa lastamme liittymään kirkkoon. Turvallisuuden tunne, jonka uskonto voi tuoda, voidaan antaa perheessä myös ilman uskontoa.”