Toimittaja lähti ulkomaille ilman älypuhelinta ja löysi uusia puolia itsestään
Maailma pyörii älypuhelinten ympärillä. Vastaukset, seura ja turva ovat taskussa muutaman klikkauksen päässä kellon ympäri. Mitä tapahtuu, kun sammuttaa puhelimen ja lentää neljäksi päiväksi Englantiin?
Teksti: Liinu Nieminen
Kuvat: Liinu Nieminen, Åsa Nieminen
“Onko sinulla puhelimessa sitä mobiililippua, sen tämä voisi paremmin tunnistaa”, Lontoon Stanstedin rautatieasemalla työskentelevä mies kysyy englanniksi. Hän on yrittänyt lukea printtilippuani kädessään olevan laitteen läpi ainakin viisi kertaa. Muste lipussani on haalistunut.
Mitään muuta lippua minulla ei ole. Älypuhelimen hyvästelin muutamaa tuntia aikaisemmin, ja nyt taskussani painaa CAT-merkkinen näppäinpuhelin, jonka yksi numeronäppäin on vuosien saatossa irronnut. Siinä ei ole mobiililippua, saati mitään muitakaan mukavuuksia.
Ajatus ulkomaille lähtemisestä ilman älypuhelinta syntyi jo kaksi vuotta sitten, kun kävin Englannissa siskoni luona ensimmäistä kertaa. Puhelimeni ei toiminut maassa kuin harvoina ja valittuina hetkinä, ja jouduin jättäytymään muun matkaseuran kartanlukutaitojen ja tiedonetsintäkykyjen varaan. Epätietoisuus ja kontrollin tunteen puuttuminen olivat minulle paatuneena lankojen käsissä pitelijänä kamalia kokemuksia.
Tasan kaksi vuotta ja kaksi päivää myöhemmin päästin irti langoista kokonaan. Älypuhelimen apu, matkaseura ja kartalla liikkuva sijaintipallo jäivät tämän matkan ajaksi kokonaan pois. Sen sijaan matkaan lähti musta internetiä tukematon näppäinpuhelin, jonka matopelin puute jäi pitkillä junamatkoilla harmittamaan.
Silmät auki
Koneen humina tuntui vielä kovemmalta, kun korvat menivät lukkoon. Onneksi ikkunasta näkyvät kauniit pilvet veivät huomioni paineen aiheuttamista vaivoista ja antoivat muuta ajateltavaa. Aloin etsiä niistä kuvioita samalla tavalla kuin lapsena pihalla makoillessa tehtiin. Löysin kissan, jolla oli balettihame, oudosti virnistävät ihmisen kasvot sekä eläimen, joka oli puoliksi leijona ja puoliksi gerbiili. Sitten pilvet väistyivät, ja oli vain aurinkoa ja aikaa omille ajatuksille. Ja kun ajateltavat ajatukset loppuivat, jäivät jäljelle vain matkustamosta kuuluvat äänet ja puutuneet jalat.
Tylsyys oli matkalla suurin viholliseni. Älypuhelin kädessä tylsää ei ehdi tulla, sillä aina on ystäviä, joiden kanssa jutella tai sosiaalinen media, jota selata sen suurempia ajattelematta. Ja vaikka ei olisi kumpaakaan noista, olisi sentään musiikkia. Tylsät hetket ajoittuivat lentokoneessa olemiseen ja siihen, kun siskoni ja hänen kämppiksensä nukkuivat.
Heräsin jokaisena aamuna ennen muita talon asukkaita. Ensimmäisenä aamuna löysin keittiöstä mainoslehtiä, joiden ristikoita aloin täyttää. Se oli hauskaa noin neljän sanan verran, sillä englannin kielen sanavarastoni ei yltänyt ristikoiden vaatimalle tasolle. Googlaamalla olisin varmasti päässyt pidemmälle.
Toisena aamuna päätin poistaa tylsyyden käyttämällä lentokoneessa löytämääni näköaistia. Patjani vieressä kohoava seinä oli päällystetty kohokuvioisella tapetilla, josta aloin etsiä kuvioita. Tunnin tuijottelun ja yhden kirahvin löytymisen jälkeen lähdin alakertaan etsimään uutta ristikkolehteä.
QR-koodien ja ilmaisten appien yhteiskunta
Vietin Nottinghamissa yhteensä neljä päivää. Päivien aikana jokaisessa vierailemassani paikassa lisätietoa milloin mistäkin sai skannaamalla puhelimella QR-koodin. Joskus lisätieto oli paikan kartta, joskus reaaliaikainen kulkuneuvon seuraaminen. Kerran myös ruoan tilaaminen. Opiskelijoiden suosimassa Wetherspoonsissa ruoka tilataan ja maksetaan ravintolan omalla applikaatiolla. Siskoni tilasi myös minulle, koska näppäinpuhelimeni ei olisi taipunut tuollaiseen suoritukseen. Rahojen takaisinmaksu ei tietenkään onnistunut Mobilepaylla, vaan hän sai odottaa rahojaan Suomeen pääsemiseeni asti.
Appien lataamiseen kannustettiin myös eduilla. Nämä kannustimet olisin mielihyvin ottanut vastaan. Olimme yhtenä iltana matkalla nottinghamilaisten majoittajieni kanssa baariin, kun yksi heistä huomasi, että applikaation lataamalla kyseisen baarin juomista saa tarjouksia. Kaikki kolme heistä latasivat sovelluksen: yksi sai kaksi juomaa yhden hinnalla, toinen sai puoleen hintaan haluamansa juoman ja kolmas laajennetun happy hourin. Minä en saanut appia enkä tarjousta. Siinä vaiheessa kyseenalaistin hieman koko “ihmiskokeeni” tarpeellisuutta.
Samana yönä palelimme Nottinghamin keskustassa ja odotimme bussia takaisin talolle. Bussi kuitenkin jätti tulematta, ja sormet kohmeessa päätimme tilata Uberin kotiin. Se oli halvin ja helpoin vaihtoehto. Jos olisin ollut yksin liikkeellä, vaihtoehtonani olisi ollut joko odottaa aamuun asti seuraavaa bussia tai etsiä taksi tietämättä koko kaupungista yhdenkään taksitolpan sijaintia.
Wheels on the bus go round and round
Minulla oli välillä jopa ikävä puhelintani. Neljän päivän vieroitus ei ennen matkalle lähtöä tuntunut haasteelta, mutta yllättäen niin kävi. Kaipasin erityisesti ihmisiä, joiden kanssa olisin voinut olla yhteydessä yksinäisinä hetkinä, mutta myös joukkoon kuulumisen tunnetta. Kaipasin myös musiikkia ja muusta maailmasta pakenemista. Tunsin vieroitusoireita, jotka ilmenivät niin, että näin jopa unta iPhonestani.
Tunsin itseni ulkoavaruudesta laskeutuneeksi tarkkailijaksi, kun liikuin julkisilla paikoilla yksin ilman puhelinta. Puhelimen kädessä pitäminen on normi, josta poikkesin. Omassa päässäni kuvittelin itseni oudoksi tirkistelijäksi. Ymmärsin myös sen, miksi puhelin on ulkona liikkuessa niin tavallinen asia: se tuo turvaa ja seuraa. En ole koskaan tuntenut yksinäisyyttä ollessani yksin, mutta jokin sen kaltainen tunne hiipi mieleeni noina hetkinä.
Musiikin puuttuminen tuntui vaikealta jokaisella välimatkalla, mutta erityisesti viimeisellä bussimatkalla Leicesteristä Lontoon lentokentälle. Bussissa oli aluksi minun lisäkseni noin kymmenen ihmistä, ja olin saanut paikan, jossa oli lyhyisiin jalkoihini nähden valtavasti tilaa. Vielä viime hetkellä bussin rauha rikkoutui, kun nelihenkinen lapsiperhe ryntäsi kyytiin laukut penkkeihin rymisten. Perheen nuorin lapsi oli innoissaan bussimatkasta, ja aloitti jo tien ensimmäisessä mutkassa laulamaan “wheels on the bus go round and round” -rallatusta. Lapsella oli pieneen kokoonsa nähden valtavat keuhkot ja voimakas ääni. En voinut peittää ääntä mitenkään, toisin kuin kaikki muut matkustajat, joiden kuulokkeiden läpi esitys ei kantautunut. Matka Lontooseen kesti yhteensä kaksi tuntia, kaksikymmentä minuuttia ja yhdeksän sekuntia. Se oli lapsen tuottamasta taustamusiikista kärsiessä kaksi tuntia ja kaksikymmentä minuuttia liikaa.
Ihmiskokeen itsereflektio
Ystäväni kutsuivat tätä neljän päivän haastetta ihmiskokeeksi. Ymmärsin vasta matkalla, että sitä se todellakin oli. Kun apu ja vastaukset eivät olekaan taskussa muutaman klikkauksen päässä, pitää olla todella tarkkaavainen omaa ympäristöään kohtaan. Yhtäkään kylttiä ei voi sivuuttaa, eikä yhtäkään kuulutusta olla kuuntelematta. Se tuntui puhelin käteen kiinni kasvaneelle ihmiselle kuormittavalta.
On pakko myöntää, että kaipasin puhelintani useammin kuin olisin voinut olettaa. Mietin mitä tutut ja ystävät ovat tehneet, mutta myös sitä, kuinka en voi itse kertoa heille mitä minulle on tapahtunut. Jo heti matkan alussa jäin satunnaistarkastukseen, jossa kroppani tunnusteltiin läpi mahdollisten kiellettyjen esineiden varalta. Kun lentokentän työntekijä tunnusteli housujeni vyötärön sisäosaa, pohdin, kuinka tästäkin olisin halunnut heti kertoa jollekin.
Matkan aikana opin sietämään tylsyyttä ja etsimään hahmoja sekä pilvistä että tapetista. Noita kahta asiaa en olisi ikinä aikaisemmin osannut yhdistää lomamatkalla olemiseen.