Kolumni: Ihminen 2.0

Biohakkerointi, jooga ja meditaatio. Nuo modernin yksilön taikakalut menestykseen.

Itsensä fyysinen ja psyykkinen kehittäminen ovat alati uusia muotoja hamuava trendi, ja viime vuosina mielenterveyden ongelmiin tarkoitetut hoitomuodot on pyritty liittämään tähän joukkoon. Kun milleniaaleista tuli kroonisesti loppuunpalava sukupolvi, terapiassa käymisestä tuli normaalia.

Lokakuussa selvisi, että Psykoterapiatalo Vastaamon törkeän laiminlyönnin seurauksena kymmenien tuhansien ihmisten henkilö- ja potilastiedot ovat päätyneet kiristäjän käsiin. Uutisen myötä uhreille osoitettiin kollektiivista tukea. Julkisuuteen tupsahti urallaan keskivertoa paremmin menestyneitä tyyppejä kertomaan aiheen tavallisuudesta: ”Jenkeissäkin kaikki käy terapiassa!”

⠀

Terapiahehkutus on kulttuurissamme uusi ilmiö. Se on kuitenkin jatkumoa psyykkisen ja fyysisen työn tehostamisen eetoksen historialle, joka yltää Suomessa sadan vuoden taakse. Kulttuurintutkija Mona Mannevuo Turun yliopistosta on kirjoittanut suomalaisen tehokkuusajattelun historiasta kirjassaan Ihmiskone töissä. Suomeen tuotiin tehostusoppeja Amerikasta ja muualta Euroopasta sotien jälkeen. Työläisten ”mentaalihygienian” ongelmat vaikuttivat työn laatuun, ja olivat siten työnjohdon vitsaus. Paljon on tehty, jotta ihmiskoneet pysyisivät mahdollisimman työkykyisinä.

2000-luvun puolella tehtaat on siirretty jo halvempiin maihin. Itsensä brändänneet menestyjät ovat nyt pieniä tehdasyksiköitä: johtaja, työntekijä ja työväline samassa paketissa. Kunnollinen itsensä johtaja käy terapeutin vastaanotolla optimoimassa koneensa huippukuntoon. Ja käyttää siihen paljon rahaa.

⠀

Enemmistölle suomalaisista terapia ei ole ”kivaa plussaa”. Useille meistä se on elintärkeä hoitokeino, jonka avulla jaksamme työssämme ja elämässämme. Terapian normalisoiminen argumentilla ”jenkeissäkin kaikki käy” on kestämätön. Amerikassa pienellä rikkaalla vähemmistöllä on siihen varaa. Hoitoon pääsy ei ole Suomessakaan itsestään selvää lukuisista eri syistä, joista raha, hakeutumisen vaikeus ja terapeuttipula ovat ehkä tärkeimmät.

Terapiaa ei pitäisi normalisoida siksi, että yhä useampi uupuu työelämässään, vaan sairasta työn ihannointia pitäisi kyseenalaistaa. Terapiaa kannattaisi sen sijaan normalisoida siksi, koska sen avulla voidaan pysäyttää muun muassa ylisukupolvinen traumatisoituminen. Mielenterveyden soisi olevan itseisarvo, ei pelkkä ansiotyössä tarvittava väline.