Kritiikki: Pöhöttynyt reliikki herättää toivoa

Olin menettänyt toivoni Manic Street Preachersin suhteen. 1986 Blackwoodissa perustettu yhtye tunnettiin aiemmin ennen kaikkea vasemmistomanifesteistaan ja ikonoklastisuudestaan, joka yhtyeen kultakautena kulki androgyynista leopardikuvioisesta punkista nihilistisen kaaoksen kautta yllättävään massasuosioon, muuttuen vuosien myötä tasaiseksi arvostukseksi. Vuoden 2014 Futurologylla alkanut retrofuturistinen (lue: kasari) ote jakoi mielipiteitä, jonka jatkumona kahdella sitä seuranneella albumillaan (Resistance Is Futile, 2018, The Ultra Vivid Lament, 2021) yhtye muistutti pahasti pöhöttynyttä reliikkiä. Reilun kymmenen vuoden aikana sekä laulaja-kitaristi James Dean Bradfield että basisti-sanoittaja-akateemikko Nicky Wire ovat myös julkaisseet keskinkertaiset soololevyt, siinä missä rumpali Sean Moore on todennäköisesti keskittynyt lähinnä ampumaan kultalevyjään alas seiniltä. 

Walesin suurin ja paras bändi löysi poliittisen teränsä ja samalla itsensä uudelleen palaamalla keski-ikäisinä nuoruutensa ääreen, yrittämättä edes kuulostaa relevantilta: Echo & The Bunnymen ja Chameleons -vaikutteet, sekä viimein ruotuun saatu James Dean Bradfieldin Simple Minds -ryöstöviljely todistavat yhtyeen olevan pitkästä aikaa oikeilla jäljillä ja että tyylikäskin keski-ikäistyminen on mahdollista.  

Suurin erottava tekijä kahteen edellislevyyn nähden on Nicky Wiren virronnut kriittinen kynä – vaikka levy on provokatiivisuudestaan tunnetun Wiren mukaan ensimmäinen vain hänen eksistenssistään kumpuava albumi, ovat maailman viime vuosien tapahtumat auttamatta vaikuttaneet siihen. Populismia, medialukutaidottomuutta sekä lehdistönvapauden alasajoa kritisoiva albumin nimikkoraita on nimeään myöten parasta mitä Manic Street Preachers on tarjonnut vuosiin: ”Net neutrality, smart meters, smart fucking motorways, body positivity, believe in yourself, imposter syndrome – fuck that!”. Loppupeleissä mikään ihmisen käytöksessä ei ole muuttunut sosiaalisen median myötä, se on vain saanut uuden kanavan. Hivenen yllättäen ja Manicseille epätyypillisesti albumin varsinaisen smörgasbord nostetaan esille albumin hitaammilla paloilla (Being Baptised ja Wiren laulama Hiding in plain sight), joiden kuulasta äänimaisemaa olisi soinut kuulla levyllä enemmänkin. 

Onnistumisistaan huolimatta Manic Street Preachers tuskin tulee löytämään uusia kuulijoita Critical Thinkingilla – se paikka on ikuisesti varattu The Holy Biblelle (1994) ja Everything Must Golle (1996).