Kultamaille ajoi ahneus ja nälkä – Lapin kaivauksilla on luotu ja menetetty omaisuuksia

Lapissa on kultaa, ja se on tiedetty kauan. Keskiajan päätyttyä 1500-luvulla Ruotsin valtakunnassa alkoi kiertää huhuja sen pohjoisimmissa kolkissa piilevistä rikkauksista. Vuonna 1539 julkaistiin siihen asti tarkin ja laajin Pohjolan kartta. Ruotsalainen historioitsija ja kartografi Olaus
Magnus käytti Carta marinaksi kutsutun kartan tekemiseen 12 vuotta. Yhdellä sen mystisistä Venetsiassa painetuista sivuista on tiettävästi historian ensimmäinen merkintä pohjoisen Lapin kultamaista.

Huuhdontapaikkojen tarkat sijainnit olivat vuosisatoja vain paikallisten saamelaisten tiedossa. Tuo osa Saamenmaata saikin syrjäisyytensä vuoksi jäädä kullanetsijöiltä pitkälti rauhaan. Lappi oli tarkkojen valtionrajojen ulottumattomissa olevaa erämaata.

Kultaesiintymien suunnitelmallinen tutkiminen alkoi vasta Suomen suuriruhtinaskunnan aikana. Kemijoella vuonna 1836 tehty hyväenteinen löytö johdatti venäläis-saksalaisen everstin ja geologin Ernst Hoffmanin etsimään kultaa Kemin ja Rovaniemen korkeudelta. Siperian ja Uralin kultakentiltä oppinsa saanut Hoffman ei löytänyt mitään ja päätyi lopulta geologian professoriksi Kiovaan.

Kymmenen vuotta myöhemmin Suomen vuorihallitus, eli kaivosteollisuuden keskusvirasto, järjesti Kuusamoon virallisen tutkimusmatkan. Retkikuntaa johti paikallinen nimismies Conrad Wilhelm Planting. Tämäkin etsintä epäonnistui ja hankkeista luovuttiin. Planting asettui Kittilään Lapin kruununvoudiksi. Häneen oli kullanetsinnästä iskenyt kipeä haave merkittävän löydön tekemisestä, ja siksi Plantingin kerrotaan kantaneen virkamatkoillaan aina vaskoolia mukanaan.

On sitä sittenkin

Aikaa ehti kulua lähes kolme vuosikymmentä, kunnes kesken nälkävuosien toivottoman kurituksen viranomaiset saivat vihjeen eräiltä pyyteettömiltä norjalaisilta. Finnmarkin aluetta tutkinut vuori-insinööri Tellef Dahl oli käynyt rajajoki Tenon Suomen-puoleisella rannalla ja havainnut maaperässä lupaavia kultapitoisuuksia.

Vuorihallitus lähetti kesäksi 1868 paikalle retkikunnan tutkimaan asiaa. Sitä komensi suomalainen vuori-insinööri ja myöhemmin rahapajan johtajaksi asti noussut Johan Conrad Lihr. Kullankaivun tuntemusta toi Kalifornian kultakentillä yhdeksän vuotta työskennellyt loviisalainen perämies Fredrik Grönholm. Lisäksi retkikuntaan kuului oppaita, geologi ja kahdeksan Rovaniemeltä palkattua työmiestä.

Kesän kääntyessä syksyyn oli Lihrin retkikunta kuitenkin löytänyt vain ”hengettömiä”, eli pieniä alle puolen millimetrin kultahippuja. Valtio katkaisi tutkimustyön rahoituksen ja Lapin kulta-aarteet näyttivät jälleen jäävän haaveeksi.

Vuori-insinööri Lihr tovereineen ei antanut periksi, vaan jatkoi etsimistä yksityisen rahoituksen turvin pitkin Lapin pohjoisen osan suurimpia jokia. Onnistumisia ei tullut, ja aika alkoi käydä siltä kesältä vähiin. Palatessaan jo etelää kohti syyskuun puolivälissä retkue kolusi vielä Ivalojokea vastavirtaan.

Viimein etsinnät alkoivat tuottaa tulosta. Kultaa löytyi vähitellen enemmän, mitä ylemmäs virtaa noustiin. Eräässä jokimutkassa vaskoolin pohjalle kertyi lyhyessä ajassa 200 milligrammaa kultaa. Rahassa mitattuna saalis oli vähäinen, mutta alueen geologiset ja ilmastolliset olosuhteet merkitsivät, että sieltä löytyisi varmuudella suurempiakin hippuja.

Merimiehet apajilla

Johan Conrad Lihr raportoi asiasta senaatille, ja pian tieto saavutti myös keisarin. Puheet levisivät myös virallisten kanavien ulkopuolella, vaikka löytöjen pienuus aiheutti epäluuloa. Retkikuntaan kuulunut Fredrik Grönholm tapasi paluumatkallaan oululaisessa kapakassa sattumalta tuttuja merimieskavereita, joille hän lörpötteli kokemuksistaan Ivalojoella.

Seuraavana kesänä Grönholmia tarkkaan kuunnellut oululais-raahelainen kaksikko Nils Lepistö ja Jakob Ervast päätyi noin 15 kilometrin päähän yläjuoksulle Lihrin löytöpaikalta. Sieltä he onnistuivat huuhtomaan ällistyttävät kaksi kiloa kultaa.

Löydöstä kuultuaan Lihrissä heräsi kateus. Hän kirjoitti lehteen väittäen olevansa esiintymän varsinainen löytäjä. Kalifornian Eldoradosta saakka kokemusta kartuttanut Ervast vuorostaan kirjoitti Oulun Wiikko-Sanomiin vastineen, jossa perustellen totesi Lihrin väitteet perättömiksi ja löytöjen sijaitsevan kaukana toisistaan.

Kunnia kullan löytämisestä kuuluu kaikille edellä mainituille. Lisäksi ensimmäisten joukossa oli muuan Edvard Björkman, jonka suhteesta Ervastiin ja Lepistöön ei ole yksimielisyyttä. Ervastin tavoin hän oli myös kotoisin Raahesta ja ollut aikoinaan samalla laivalla töissä.

Voi olla, että he olivat kavereita ja riitaantuivat myöhemmin, tai Björkmanin korviin sattumalta kantautuivat samat jutut oululaisessa kapakassa. Joka tapauksessa hän saapui kolmantena kaivajana Ivalojoelle ja onnistui yksinään löytämään 600 grammaa kultaa.

Suurin ongelma Lepistölle ja Ervastille koitui aiemmin mainitusta Kittilään kruununvoudiksi päätyneestä Conrad Wilhelm Plantingista, joka petoksen keinoin yritti kaapata kaksikon valtausta itselleen. Tapauksesta seurannut pitkä oikeustaistelu päättyi lopulta entisten merimiesten hyväksi.

Kruununvouti menehtyi lopulta vararikkoisena ja maineensa menettäneenä. Tapahtumia on kuvattu tarkasti kullankaivun historiasta kertovissa kirjoissa ja Åke Lindmanin ohjaamassa nimekkäässä elokuvassa Lapin kullan kimallus vuodelta 1999.

Kuume nousee

Lapin ensimmäinen kultaryntäys syttyi Nils Lepistön ja Jakob Ervastin löydön jälkeen. Lepistön ja Ervastin alkuperäinen huuhdontapaikka ajautui seurauksena valtion haltuun. Sen kohdalle rakennettiin vuonna 1870 historiallinen Kultalan ”Kruunun stationi” virkamiesten tukikohdaksi. Lakeja uudistettiin ja kullankaivuuta markkinoitiin liittämällä se osaksi fennomaanista suurta kertomusta. Esimerkiksi Suomen Kuvalehdessä kullankaivajia verrattiin Kalevalan sankareihin.

Parhaimmillaan Ivalojoen ympäristössä hääräsi 600 työläisen, irtoväen ja viranomaisen joukko. Se kaksinkertaisti Inarin asukasmäärän ja muodosti harvaan asutulle erämaaseudulle poikkeuksellisen yhteisön.

Etsintäoikeus oli taattu ”jokaiselle hyvämaineiselle miehelle Venäjän Keisarikunnan ja Suomen Suurruhtinaanmaassa”. Tosiasiassa maksut olivat niin korkeita, että valtausten omistamiseen tarvittiin tukeva pääoma. Esimerkiksi kullanetsintälupa maksoi 100 markkaa ja kokonainen valtaus eli tehdaspiiri 600 markkaa. Ivalojoelle muodostui parikymmentä tehdaspiiriä, jotka työllistivät valtaosan kullankaivajista palkollisina. Suurimmissa tehdaspiireissä saattoi kullan kaivamiseen osallistua melkein 40 työntekijää, joille maksettiin 3 markan päiväpalkkaa.

Ryntäys loppui lähes yhtä nopeasti kuin alkoikin. Huippu oli ohi jo neljässä vuodessa. Parhaimmillaan kultaa nousi valtauksilta yhteensä yli 50 kiloa kesässä ja yksittäisen tehdaspiirin tuotto saattoi olla yli 10 kiloa. Apajat alkoivat kuitenkin pian hiipua ja samalla myös kaivajien into.

Voitolle jääneet tehdaspiirien omistajat sijoittivat tuottojaan esimerkiksi panimo- ja kahvilatoimintaan tai rakensivat kartanoita. Kaikki valtaukset eivät päässeet omilleen ja lisäksi viinapiru sekä vuolas joki vaativat omat uhrinsa.
Toimintaa yritettiin vielä elvyttää maksuja pienentämällä. Se mahdollisti valtaukset myös yksittäisille kaivajille ja auttoi luomaan ”elinkautiset”, eli harvalukuisen joukon kullankaivamiselle elämänsä omistavia jäkäläpartoja. He ovat pitäneet Lapin kullanhuuhdontaperinnettä hengissä hiljaisten kausien yli aina tähän päivään asti.

Ivalojoen Kultala pyhitettiin jo 1880-luvulla revontulitutkimukselle. Historian saatossa siitä muodostui kulttuurihistoriallisesti arvokas perintökohde. Nykypäivänäkin paikalle löytävät retkeilijät voivat yöpyä autiotuvassa ja täyttää juomapullonsa pihapiirin läpi edelleen virtaavasta Ervastin ja Lepistön kaivamasta ojasta.

Yhtiöiden hairahdukset

Uudella vuosisadalla Ivalojoella syttyi vimma kullan emäkallion löytämisestä. Teorian mukaan jokivarresta huuhdottu kulta on rapautunut suuremmista lohkareista, joiden löytäminen johtaisi lopulta kalliokullan jäljille. Ajoittain valtauksista kilpailtiin kiivaasti.

Maan johtavat asiantuntijat ja suurliikemiehet perustivat Prospektor Oy -nimisen yrityksen, joka rohmusi seudulta yli 450 valtausta. Se käytti etsintöihin ja koekaivauksiin 400 000 markkaa, mutta löydöt jäivät mitättömiksi. Yhtiö joutui selvitystilaan vuonna 1907. Sen entinen pääkonttori myytiin ja muutettiin Laanilan Kestikievariksi, joka oli samalla Saariselän ensimmäinen matkailuyritys. Kievari jatkoi toimintaansa syksyyn 1944 asti, kunnes vetäytyvät saksalaiset polttivat sen.

1920-luvulla suuryritykset kuten Ivalojoki Oy ja Lapin kulta Oy käynnistivät jättihankkeita kirjaimellisesti kullan kiilto silmissä. Taustalla vaikuttivat mahtipontiset puheet kallioissa piilevistä tuhansista kultamalmitonneista ja koneellisen kullanhuuhdonnan luomista mahdollisuuksista. Osa tiedoista piti ehkä paikkansa, mutta niitä myös tarkoituksella vääristeltiin. Geologit ja muut asiantuntijat parjasivat kyseenalaista tutkimustietoa, mutta moni kritisoijista päätyi lopulta itse mukaan kultayhtiöiden toimintaan.

Ivalojoelle raahattiin suurella vaivalla kalliita höyry- ja kaivinkoneita ja jopa kelluva ruoppaaja. Rakennettiin maanteitä, siltoja, rautatiekiskoja ja kivenmurskaamoja.
Kalliokultaa tai emäkalliota ei koskaan löytynyt. Kokeilut epäonnistuivat, rahat loppuivat ja koneet jäivät rantatörmälle jälkipolvien ihailtavaksi. Esimerkiksi Ivalojoki Oy:n osakepääoma oli yli 6 miljoonaa markkaa, mutta yhtiö lopetti toimintansa jo kahden kesän jälkeen. Lapin kulta Oy poltti rantapenkereillä rahaa toista miljoonaa markkaa, mutta kultaa se sai kerättyä vain 17 grammaa.

Yhtiön Yhdysvalloista ostama 12 hevosvoiman massiivinen höyrykaivuri jäi käyttämättömänä erään sivujoen suulle muistomerkiksi, kun koneen kokoamisohjeet kadotettiin ja yhtiön rahamiehillä menivät välit poikki.

Nykyään Ivalojoen kulta-alue on merkittävää kulttuuriympäristöä täynnä ihmeellisiä maamerkkejä ja vihjeitä menneestä, kuten suunnattomia pirunpeltoja, kaivoskuiluja sekä tupien ja saunojen luurankoja. Sivujokia seuraamalla voi törmätä myös tuoreisiin valtauskyltteihin ja ”kultametsällä” viihtyviin elinkeinonharjoittajiin.

Lemmenjoen rikkaudet esiin koneilla

Kullankaivun edellyttämästä maansiirrosta on jäänyt joitain jälkiä myös Lemmenjoen kansallispuistoon, noin 40 kilometriä Kultalasta luoteeseen päin kohti Norjan rajaa. Kullankaivun painopiste siirtyi sinne rikkaiden esiintymien löytymisen myötä 1940-luvun lopussa.

Vilkkainta rallia kesti taas vain jokusen vuoden, kunnes 1950-luvulla kullan maailmanmarkkinahinta romahti ja työn vaativuus karkotti kairasta kaikki muut paitsi elinkautiset. Elpyminen alkoi kullan arvon nousemisen myötä 1970-luvun lopussa. Kun 1980-luvulla konekaivu vihdoin yleistyi, alkoi viimeisin kultaryntäys, joka joidenkin mielestä jatkuu edelleen.

Koneellinen kullankaivu on lähestulkoon kuin mitä tahansa kaivinkoneilla tehtävää maanrakennustyötä. Kaivualueelta poistetaan puusto ja pintamaat. Mahdollinen puro siirretään uuteen uomaan. Sitten kaivospiirin maat kasataan vaiheittain ja syötetään huuhdontalaitteistoon, jossa kulta erotellaan muusta aineksesta. Parhaimmillaan kaivinkoneilla syötettävä huuhdontarumpu pystyy käsittelemään tunnissa sen verran maata, mihin yhdellä lapiokaivajalla yleensä menisi koko kesä.

Selvimmin Lemmenjoen maastosta erottuvat kaivujäljet ovat vanhempaa perua ajalta, jolloin maisemoinnista tai ennallistamisesta ei niin välitetty. Sittemmin valvontaa on tehostettu ja kaivospiirien vuositarkastuksia suorittavat yhteistyössä Kullankaivajain liiton kanssa eri valtakunnalliset ja alueelliset toimijat.

Konekaivu päättyi Lemmenjoella lopullisesti vuonna 2020. Kielto tehtiin ympäristösyiden nojalla. Aihe on monisyinen ja monelle kipeä. Metsähallituksella, kaivajilla ja saamelaiskäräjillä on asiasta vastakkaiset näkemykset.

Kielto ei tarkoita, että Lemmenjoelta olisi kulta loppu. Alueelta on 2000-luvullakin kaivettu esiin useampi yli 200 gramman hippu ja vielä kaivukauden 2019 päätteeksi sieltä julkistettiin löytyneen viisi yli 20 gramman ”isomus-hippua”.

Kuka rikastuu?

Lemmenjoen konekaivu on vielä viime vuosina tuottanut kultaa 20–35 kiloa vuosittain, mikä on 85–90 prosenttia kaikesta Lapin huuhdontakullasta. Teollisen tason toimintaan verrattuna esimerkiksi Euroopan suurin kultakaivos Kittilässä tuotti vuonna 2020 ennätykselliset 6 473 kultakiloa.

Tuo saalis takasi 422 miljoonan euron liikevoiton kanadalaiselle Agnico-Eaglen kaivosyhtiölle. Tästä se maksoi valtiolle yhteisöveroa 12 miljoonaa ja rojalteja 5,5 miljoonaa. Finnwatchin mukaan verosuunnittelua harrastavan yrityksen sitoumukset vaihtelevat erityisesti yhteisöveron osalta, jota se maksoi esimerkiksi vuonna 2018 vaivaiset 140 euroa.

Tarkoin harkitun konsernirakenteen ansiosta tytäryhtiö Agnico-Eagle Finland Oy on osittain vastuussa emoyhtiön muualla tekemistä tappioista, investoinneista ja lainoista. Yhteisöveroaste Suomessa on 20, mutta kyseisen yhtiön osalta se on muodostunut noin kuuteen prosenttiin, vaikka Kittilän kaivos on pärjännyt erinomaisesti. Kaivoksen suunniteltu toiminta-aika päättyy vuonna 2036.

Suurkaivosten tuotteeseen verrattuna pienkaivajien löytämät yksittäiset hiput saattavat olla moninkertaisesti kullan maailmanmarkkinahintaa arvokkaampia. Niiden hinnat nousevat antiikin tavoin keräilijöiden mielenkiinnon seurauksena, johon ei vähiten vaikuta kyseisen hipun löytötarina. Tarinat ovatkin auttaneet Lappia selviytymään myös taloudellisesti. Kullankaivun luoma lisäarvo on näkynyt eritoten matkailualalla viimeistään turistihuuhdonnan ja Tankavaaran kultamuseon perustamisen myötä 1970-luvulta lähtien.

Saamelaiskäräjien kanta huolimattomaan konekaivuuseen on ollut kielteinen, johtuen siitä aiheutuvista ympäristöhaitoista kuten vesistöjen samentumisesta. Ivalo- ja Lemmenjoki ovat myös merkittäviä kalojen kutujokia.

Lapiokaivuuta saamelaiset eivät ole vastustaneet, ja saamelaisia on ollut mukana toiminnassa kultahistorian alkuvuosista lähtien. Esimerkiksi merkittävän Tankavaaran kultalöydön 1930-luvun puolivälissä teki saamelainen Aslak Peltovuoma. Myös Tankavaaran kultaesiintymän ensimmäiset hyödyntäjät olivat saamelaisia Purnumukan kylän asukkaita.

Lapin kullankaivusta puhuessa ei voida silti tyystin sivuuttaa kolonialistista näkökulmaa. Lapin kultaryntäys oli ja on edelleen osa leimallisesti suomenmielistä kulttuuritarinaa. Usein muistutetaan, että Lapin kulta on kuitenkin ”veretöntä”, eli siihen ei muusta maailmasta poiketen liity valloitussotia tai orjuutta.

Lopulta Suuri Vaskaaja korjaa

Kullankaivun historiaan perehtyneen erätoimittaja Seppo J. Partasen näkemyksen mukaan Ivalojoen kultamaille lähtijöitä ajoivat ahneus ja nälkä. Partanen on todennut, että Inarille on ollut suurin onni, että niin kutsuttua emäkalliota ei ole koskaan löytynyt, vaan kultaa on aina ollut saatavilla vähän mutta säännöllisesti.

Lapin Kullankaivajain liiton jäsenmäärä on kasvanut huomattavasti 2000-luvulla ja nykyään liitossa on jo 4000 jäsentä. Ennen koneellisen kullankaivun loppua Suomessa oli Partasen mukaan 20–30 ammattikullankaivajaa, satakunta puoliammattilaista ja jokunen tuhat harrastajaa.

Valtaosa Inarin ja Sodankylän kaivajista etsii kultaa lapiolla rännittämällä. Suomen 250 kaivuulupa-alueesta koneellisia oli noin 60, joista 28 lakkautettiin heinäkuussa 2020. Suurista vaikeuksista huolimatta ala on laajentunut ja monipuolistunut ja varsinkin harrastajien määrä on nousussa.

Kullankaivajien parissa on sanonta, että kultakuume on tappava tauti, jonka uhrit voivat kitua vuosikymmeniä. Kullan löytäminen vaatii sinnikkyyttä, järkeä ja kädentaitoja sekä toiveikkuutta. Monen siihen vihkiytyneen mielestä parempaa hommaa ei ole, eikä kullanetsinnän jälkeen mikään muu tunnu enää miltään.

Inarin hautausmaalla on kullankaivajille varattu ”Pyrkyripalstaksi” kutsuttu alue. Siellä viimeisellä valtauksella nukkuu ”Suuren Vaskaajan” huomassa yli 50 kultakentille elämänsä antanutta kaivajaa. Osa heistä jäi aikoinaan tuntureiden kupeeseen jahtaamaan emosuonta kaikin mahdollisin keinoin, kun taas jotkut keskittyivät vain nauttimaan erakkoelämästä ja luonnon helmassa filosofoimisesta huuhtoen kultaa siinä sivussa.

Lapin kullan todellinen rikkaus löytyy erään luonnon suurimman salaisuuden selvittämisestä. Kullankaivajan näkökulmasta luonto on rakentanut häntä varten erityisen järjestelmän, jota on mahdollista omiin taitoihin tukeutuen hyödyntää. Selviytyminen erämaan haasteista ja elämään oppiminen sillä kullalla mitä löytää, takaavat ainutlaatuisen vapauden tunteen, jollaista on mahdoton löytää muualta.

Lapin kultamaiden tunnettuja hahmoja:

Georg Wilhelm Alexander (Wille) Hall (s. 1877): Wille Hall oli suomalainen insinööri-kemisti. Hän johti osaa Prospektor Oy:n tutkimustoiminnasta vuosisadan taitteessa, jonka jälkeen siirtyi Venäjälle sikäläisten kultakaivoksien palvelukseen.

Seppo Partasen mukaan Hall oli vastuussa suomalaisen kultahistorian suurimmasta harhasta, jonka mukaan Ivalojoen ja Laanilan vesistöissä piili 13 000 kiloa kultaa. Hän julkaisi vuonna 1918 artikkelisarjan Suomen Teknillisen Seuran aikakauslehdessä, jossa käsitteli teorioitaan kultamääristä ja kaivumenetelmistä. Nämä jutut johtivat seuraavina vuosikymmeninä useiden kultayhtiöiden harharetkiin Ivalojoelle. Hän uskoi itse asiaansa viimeiseen asti.

Wille Hall vietti loppuelämänsä Lahdessa ammattien tarkastajana.

Sylvia van der Moer (Petronella) (s. 1923): Mysteerinen hollantilainen nainen saapui Suomeen vuonna 1949. Jonkin aikaa ensin Helsingin seurapiireissä liikkunut Petronella värväytyi Lemmenjoelle kullankaivuporukan apulaiseksi ja ansaitsi ahkeruudellaan ja käytöksellään ”hyvän naisen” maineen. Petronella ehti olla Lapissa vain vajaan kesän, kunnes hänet pidätettiin ja karkotettiin.

Petronellaa epäiltiin jopa vakoojaksi, mutta lopulta karkotuksen perusteena olivat vähäisemmät teot: vanhentunut viisumi ja maksamatta jääneet hotellilaskut Helsingissä. Lehdissä tapaus alkoi elää omaa elämäänsä. Kultamiehiin hänestä jäi kuitenkin lähtemätön vaikutus ja sittemmin Petronellan mukaan on nimetty niin ravintoloita, veneitä kuin tuntureitakin.

Petronellan liikkeiden todelliset motiivit ovat edelleen hämärän peitossa. Hän esittäytyi freelance-toimittajana, mutta yhtäkään hänen kirjoittamaansa lehtijuttua ei ole löydetty Hollannista eikä Yhdysvalloista. Joidenkin tulkintojen mukaan hän oli pelkkä huijari, mutta Lemmenjoella sellaisesta ei ollut tietoakaan.

Petronella päätyi lopulta Yhdysvaltoihin ja eli lopun elämänsä karttaen julkisuutta. Petronella kuoli vuonna 2014 ja viimeisen toiveen mukaisesti hänen tuhkansa siroteltiin Lemmenjoelle luonnon hellään huomaan sekä Pyrkyripalstalle ystävien seuraan.

Yrjö ”Karhu” Korhonen (s. 1922): Yksi Suomen tunnetuimmista ja arvostetuimmista kullankaivajista värväytyi sodan syttyessä armeijaan 17-vuotiaana ja haavoittui kolme kertaa. Saapui Lemmenjoelle 1951. Korhonen perusti vuonna 1970 Tankavaaran turistihuuhtomon, josta kultamatkailu ja tunnettu Tankavaraan kultamuseo saivat alkunsa.

Lisänimensä hän ansaitsi metsästämällä ja kuvaamalla karhuja lähietäisyydeltä. Hän oli menestynyt ammattilainen, joka matkusti kultakentillä Alaskassa ja Kaliforniassa sekä timanttien perässä Brasiliassa ja Venäjällä.

”Karhu-Korhosen kirjastona” tunnetaan myös Suomen syrjäisin ja maailman pohjoisin kirjasto, joka sijaitsee Lemmenjoen kansallispuistossa Jäkäläpää-tunturin huipulla entisen lentokentän vieressä. Korhonen Haudattiin Pyrkyripalstalle Inariin vuonna 2003.