Lisäresursseja vai selkänahasta repimistä? – Tampereen yliopistossa saattaa muhia rakenteellinen ongelmavyyhti, joka vaikuttaa opetuksen laatuun

Etäopiskelu tuli oppilaitoksiin yhdessä rysäyksessä viime vuoden keväällä. Uuden tilanteen lomassa yliopistot painivat opetuksen toteuttamisen kanssa, mikä mitenkin pärjäten.

Joensuussa ja Kuopiossa toimiva Itä-Suomen yliopisto on asettanut tavoitteekseen nousta verkko- ja hybridiopetuksen edelläkävijäksi Suomessa. Kevään 2020 tilanteeseen yliopistossa reagoitiin muodostamalla digitaalisen pedagogiikan osaajien tukijoukko niistä opettajista, joille verkko-opetus oli jo tuttua.

”Noin 25 vapaaehtoisen verkosto sparrasi muita opettajia siinä, mitä erilaisilla välineillä voi tehdä, ja mitä välineitä kannattaa käyttää missäkin yhteydessä. Se oli todella arvokasta akuutissa tilanteessa”, kertoo Itä-Suomen yliopiston akateeminen rehtori Tapio Määttä.

Kun kevään akuutista tilanteesta päästiin yli, alettiin yliopistossa miettiä pysyvämpää verkkopedagogiikan kehitystä. Yliopisto etsi sisäisellä haulla viisi verkko-opetuksen fasilitaattoria, eli yhden jokaisesta yliopiston neljästä tiedekunnasta ja yhden kielikeskuksesta. Heidät palkattiin jatkamaan kevään vapaaehtoisten työtä.

”Haluamme olla edelläkävijöitä näissä asioissa. Fasilitaattorijärjestelmä on meiltä vuositasolla satojen tuhansien eurojen panostus, mutta näemme digipedagogiikan myös opettajien työhyvinvointiin panostamisena”, Määttä toteaa.

Itä-Suomen merkittävin ero valtaosaan muista Suomen yliopistoista on opetusavustajien käyttäminen laajasti osana opetusta. Perinteisesti erilaisia assistentteja on käytetty Suomessa lähinnä tekniikan alojen laboratorio-opetuksessa.

Osassa Itä-Suomen yliopiston tiedekuntia on opetusavustajia ollut käytössä jo pitkään. Avustajat ovat olleet tavallisesti vanhempia saman tiedekunnan opiskelijoita, joille yliopisto maksaa työstä palkkaa. Nyt yliopistossa selvitetään, saadaanko järjestelmä laajennettua yliopistotasoiseksi, eli kattamaan kaikki yliopistossa tapahtuva opetus. Syy on juuri verkko-opetuksessa.

”Opetusavustajien tarve kasvaa, kun opettajantyön avuksi tulee yhä enemmän tekniikkaa.”

Avustajat tekevät esimerkiksi opetustallenteita, auttavat sähköisten tenttikysymysten syöttämisessä, rakentavat Moodle-alustoja. Yhtenä sovelluksena Määttä mainitsee flipatun eli käänteisen opetuksen. Myös Tampereen yliopistossa flippausta on tuotu opetukseen pilottihankkeen avulla.

”Flippauksessa rakennetaan vahvempaa oppimiskokemusta esimerkiksi siten, että opettaja on nauhoittanut opetusmateriaalia, johon tutustutaan ennen opetuskertaa. Mutta tämä vaatii tekniikkaa, nauhoittamista ja tallenteiden laittamista erilaisiin palveluihin saataville. Tässä kohtaa opetusavustajien käyttö helpottaa työtaakkaa.”

Määttä kertoo, että osalle opettajista teknisten järjestelmien opettelu ei ole kovin luontevaa ja siksi siihen ei haluta käyttää aikaa.

”Mahdollisuudet jäävät käyttämättä. Kun opetusavustajat ovat mukana, se madaltaa kynnystä ottaa käyttöön uudenlaisia digitaalisen pedagogiikan keinoja.”

Valtiosääntöasiantuntijana tunnetuksi tulleelle Pauli Rautiaiselle Itä-Suomen järjestelmä on tuttu. Hän on toiminut Itä-Suomen yliopistossa oikeustieteen professorina vuosina 2017–2018. Viime vuoden loppuun asti hän toimi Tampereen yliopistossa julkisoikeuden apulaisprofessorina, minkä jälkeen siirtyi Kalevi Sorsa -säätiön toiminnanjohtajaksi.

Rautiaisella on opetuskokemusta useista suomalaisista yliopistoista ja koronavuoden 2020 aikana hän veti etäkursseja sekä Itä-Suomen että Tampereen yliopistoissa.
Yliopistojen toimintatapojen eroja hän lähtee purkamaan asettamalla tuntemansa yliopistot janalle sen mukaan, miten opetukseen tarkoitetut resurssit, kuten apuhenkilöstö, hallintopalvelut sekä opetuskäyttöön saatavilla olevat tilat ja työvälineet jakautuvat.

”Itä-Suomen yliopisto ja Taideyliopisto ovat siinä ääripäässä, jossa koko opettajayhteisö pääsee nauttimaan niistä resursseista, joita yliopisto on päättänyt rakentaa ja jakaa. Aalto-yliopisto ja Tampereen yliopisto puolestaan ovat resurssien jaon epäoikeudenmukaisuuden ääripää”, Rautiainen toteaa.

Esimerkiksi Itä-Suomen yliopistoa vastaavia opetusavustajajärjestelmiä ei Tampereella ole käytössä. Jonkinlaisia opetusta tukevia assistenttijärjestelyjä löytyy pistemäisesti eri tiedekunnista, mutta Itä-Suomesta poiketen niitä ei käytetä laajasti perusopetuksen tukena.

Rautiaisen mukaan Tampereen yliopisto näyttäytyy hyvin hierarkkisena paikkana, jossa esimerkiksi tuntiopettajat puurtavat pitkälti yksinään ja apurahatutkijoiden integroinnissa yliopistonyhteisöön on ”kipuiltu aina”. Tästä syntyy tilanne, jossa yliopistossa työskentelevien kokemusmaailmat poikkeavat rajusti toisistaan.

”Jos Tampereen yliopisto tekee kurssistasi lippulaivatuotteen, jolla rakennetaan yliopiston tai tutkinto-ohjelman imagoa, niin sitten saat tietysti paljon enemmän resursseja kuin mitä kukaan saa esimerkiksi Itä-Suomen yliopistossa.”

Toista puolta kokemusmaailmasta Rautiainen kutsuu karjanajopedagogiikaksi:

”Se on iso bulkkiopetuksen puoli, jonka kehittäminen ei tunnu kiinnostavan ketään ja joka pitäisi tehdä mahdollisimman halvalla. Siinä massakurssien avulla, kiinnittämättä mitään huomiota esimerkiksi palauteresursseihin, yksittäiset opettajat yrittävät tarjota yhä laajeneville opiskelijamäärille standardoitua opetustuotetta.”

Rautiaisen kokemuksen mukaan muualla kuin resurssihierarkian yläpäässä opetusta on hankala tai mahdoton omatoimisesti kehittää.

”Jos lisää opiskelijoiden kanssa tapahtuvaa vuorovaikutusta, lisää vain omaa työmääräänsä ilman, että siihen saa minkäännäköistä apua. Oman kokemukseni mukaan opettaja voi Tampereella toteuttaa vain sellaista opetusta, jonka hän voi omasta selkänahastaan repiä.”

Itä-Suomen mallissa resurssit taas laitetaan sinne, missä niille on tarvetta. Esimerkkinä Rautiainen kertoo rikosoikeuden graduseminaarista, johon ilmoittautui noin 60 opiskelijaa. Kaikki halusivat professori Matti Tolvasen ryhmään.

”Ei se aiheuttanut ongelmaa. Seminaari pilkottiin ryhmiin, joita Tolvanen veti usean henkilön avustamana. Eihän Tolvasta voi monistaa, mutta hänelle voi antaa kaikki ne apukädet, joita hän tarvitsee.”

Rautiaisen näkemys on, että esimerkiksi Itä-Suomen yliopiston kaltainen opetusavustajajärjestelmä ei toimisi Tampereella. Syynä hän pitää hierarkkista toimintakulttuuria, jota avaa esimerkillä:

”Jos Tampereella toteutettaisiin opetusavustajajärjestelmä, niin se linjattaisiin jossakin keskushallinnon suunnitelmassa, pidettäisiin vähän strategiaseminaareja tiedekunnissa, määrättäisiin järjestelmä toteutettavaksi tutkinto-ohjelmissa ja jonnekin intran syöveriin tulisi jonkinnäköinen hallinnon laatima käsikirja, jossa järjestelmä on kuvattuna. Sitten jokin toimielin määrittelisi keskustelematta aidosti opettajien ja opiskelijoiden kanssa, mille kurssille annetaan minkäkin kokoinen prosenttimäärä avustusta ja nämä avustajina toimivat opiskelijat olisivat työsuhteessa johonkin sellaiseen paikkaan, jossa he eivät pääsisi samaan kahvihuoneeseen opettajien kanssa.”

Itä-Suomen yliopistossa opetusavustajat välittävät opiskelijoiden ja opettajien välillä palautetta, ovat mukana opetuksen suunnittelussa. He ovat myös osa työyhteisöä.

”Tampereella olen ollut mukana sellaisissa keskusteluissa, joissa on koettu, että yliopiston palkkalistoilla olevat opiskelijat eivät saisi käyttää henkilökunnan kahvihuonetta. Hierarkkinen kulttuuri sulkee jopa osan väitöskirjatutkijoistakin yhteisön ulkoreunalle. Se tuottaa hiivatin erilaisen kokemuksen yliopistosta, jos et vielä väitöskirjatutkijanakaan pääse fyysisesti samaan kahvihuoneeseen muiden kanssa, koska kulkukorttisi ei avaa ovea”, Rautiainen kertoo.

Juuri yliopistoyhteisön jäseneksi ottamisessa Rautiainen näkee keskeisimmän kulttuurieron yliopistojen välillä. Hänen mukaansa Itä-Suomessa opiskelija nähdään yksilönä.

”Tamperelainen opiskelija on enemmän bulkkituote, jota kuljetetaan koneistossa valmiin mallin mukaisesti ja lähinnä pidetään huoli siitä, että se tuote ei vahingoitu, jotta saadaan ministeriöltä maksimaaliset rahat. Jos halutaan pitää yllä yliopistoyhteisöä, jossa tavallinen opiskelija on muutakin kuin bulkkia, niin opiskelija pitäisi täysivaltaisesti ottaa mukaan keskustelemaan siitä, miten opetus toteutetaan. Resursseja pitäisi jakaa opiskelijan tarpeiden eikä hallinnon ja suppean hierarkian huipulla valtaa pitävän joukon näkemysten mukaan.”

Tampereen yliopiston opetustoimintaa johtava koulutusvararehtori Marja Sutela vahvistaa, että etäopetuksen tekeminen pedagogisesti kestävällätavalla vaatii resursseja. Hänen mukaansa opetuksen resursointi Tampereella kuuluu kuitenkin tiedekuntien vastuulle.

Sutela kertoo, että yliopistossa on yhteinen työsuunnitteluohjeistus. Ohjeistus mahdollistaa työajan kohdentamisen esimerkiksi etäopetusmateriaalien suunnitteluun. Ohjeistusta ei ole päivitetty etäopetusta varten, mutta Sutelan mukaan ohjeistus on niin joustava, että opetuksen pystyy toteuttamaan sen raameissa. Ohjeistuksen pohjalta opettaja tekee työsuunnitelman, jossa määrittelee, miten jakaa työaikansa esimerkiksi tutkimuksen ja opetuksen välillä. Työsuunnitelmaa voi päivittää myös lukukauden aikana. Opettajien pedagogisiin haasteisiin tukea tarjoaa uusi pedagogista apua ja verkostoitumismahdollisuuksia tarjoava keskus.

”Teaching and Learning Centre (TLC) aloitti syyslukukauden alussa. Siellä on tarjolla hyvin monenlaista tukea, esimerkiksi viikoittaiset pedagogiikkakahvit. Tukea on tarjolla teknologisiin ja pedagogisiin kysymyksiin”, Sutela kertoo.

Sutelan mukaan myös tuntiopettajat voivat käyttää TLC:n palveluita. Opetuksen tuen resurssien tasa-arvoinen jakaminen on Sutelan mukaan puolestaan tiedekuntaeikä yliopistotason asia, joten hän ohjaa kysymään asiasta tutkinto-ohjelmavastaava Iiris Ruoholta.

Ruoho on ITC-tiedekunnan viestintätieteiden yksikön päällikkö. Hän hieman arvuuttelee, miksi puhelu ohjattiin kaikista tutkinto-ohjelmista juuri viestintätieteisiin.
”Mahdollisesti koulutusvararehtori ajatteli, että meillä voisi olla joitakin erityisiä välineitä käytössä, mutta meillä ei kyllä valitettavasti tällä hetkellä ole sen kummempia välineitä, kuin mitä yliopisto on tarjonnut.”

Ruohon mukaan yksikössä on pyritty sopeutumaan uusiin vaatimuksiin parantamalla opettajien pedagogista osaamista. Opetuksen rakenne on jo parantunut siitä, mitä se oli esimerkiksi viime keväänä tai syksyn alkaessa. Myös opettajien tekninen osaaminen on kehittynyt.

Ruoho vahvistaa, että etäopetuksen suunnitteluun menee lähiopetusta enemmän aikaa erityisesti siksi, että
vuorovaikutus pitää pystyä rakentamaan etätilanteessa. Sen vuoksi viestintätieteiden yksikön opettajat ovat päätyneet ottamaan omasta tutkimustyöstään tunteja opetukseen.

”Lisäresursseja meillä ei tällä hetkellä ole ja se on ihan fakta.”

Kaikki työsuhteiset opettajat eivät osallistu tutkimuksen tekemiseen, joten heille työajan siirtely ei työsuunnitelman sisällä ei ole mahdollista.

Tuntiopettajien palkkiot puolestaan määritellään yliopistotasolta annetuilla kertoimilla, joilla lasketaan, kuinka paljon oppitunnin valmisteluun on varattu palkallista työaikaa. Kertoimiin ei ole etäopetuksen myötä tehty muutoksia.