Pitääkö tutkimuksen olla mediaseksikästä ja tutkijoiden influenssereita?

Hanne Lamberg kirjoitti sosiaalipolitiikan graduaan, kun hänestä alkoi tuntua, että hän haluaisi jakaa tietoa ja ajatuksia gradunsa aiheesta myös muille. Aihe oli ajankohtainen ja yhteiskunnallisesti tärkeä, sillä se käsitteli lapsuuden haitallisia kokemuksia yhteiskuntaluokan näkökulmasta.  

Lambergillä oli Instagramissa niin sanottu kirjagram-tili, jonne hän julkaisi sisältöjä lukuharrastuksestaan. Tällä kertaa hän päätti kuitenkin tehdä muutaman Instagram-tarinan gradustaan. 

”Huomasin, että aihe kiinnosti ihmisiä. Aihe herätti keskustelua, ja niihin tarinoihin tuli aika paljon kommentteja ja viestejä”, Lamberg muistelee.  

Ajatus tiedeviestintään painottuvan sosiaalisen median tilin perustamisesta alkoi hautua, ja lopputuloksena viime elokuussa syntyi Instagram-tili @tutkijahanne. Nyt yhteiskuntatieteiden maisteriksi valmistunut ja väitöskirjatutkimustaan Tampereen yliopistossa aloittava Lamberg haluaa tilillään keskustella väitöskirjaprosessistaan ja siihen liittyvistä yhteiskunnallisista aiheista. 

”Väitöskirjassani jatkan graduni aihetta. Halusin kuitenkin erillisen tilin, joka ei sotke henkilökohtaisempaa sisältöä työ- ja tutkimusasioihin.” 

Einsteinit ulos kammioistaan 

Sosiaalinen media on tehnyt tiede- ja asiantuntijaviestinnästä aiempaa monipuolisempaa, sanoo viestinnän dosentti Salla-Maaria Laaksonen Helsingin yliopistosta. Sosiaalisessa mediassa näkyvyys ei ole samalla tavalla rajoitettua tai säädeltyä kuin perinteisessä mediassa, mikä antaa tutkijoille liikkumavaraa ilmaista itseään haluamallaan tavalla.  

”Someen mahtuu kaikkea samaan aikaan. Moninaisuuden näkökulmasta sosiaalinen media on ihan hyvä tapa lisätä tutkijoiden ja tieteenalojen näkyvyyttä.” 

”Samalla se näyttää sitä, että tutkijat ovat oikeita kiinnostavia ihmisiä, eikä tätä hommaa tee vain pölyttyneet einsteinit jossakin kammiossa”, Laaksonen sanoo.  

Twitterin eli nykyisen X:n suosio korostui aiemmin tiede- ja asiantuntijaviestinnässä, mutta alustan hiipunut suosio on hajauttanut viestintää jonkin verran eri alustoille, kuten Blueskyhyn ja Linkediniin. Laaksonen ei pidä muutosta välttämättä huonona asiana, sillä se haastaa tutkijoita rajaamaan esimerkiksi kohderyhmänsä aiempaa tarkemmin, mikä lisää tiedeviestinnän tehokkuutta.  

”Todennäköisemmin julkisuuteen nousu tapahtuu siten, että perinteinen media on jollain tavalla mukana. Medialla ja asiantuntijoilla on symbioottinen suhde.” 

Vaikka sosiaalinen media tarjoaa mahdollisuuden saada tieteen ja tieteentekijöiden moninaisuudelle näkyvyyttä, ohituskaista taattuun julkisuuteen se ei Laaksosen mukaan ole. Perinteinen media ohjaa yhä vahvasti sitä, millaiset tutkijat, tutkimukset ja tieteenalat saavat laajempaa näkyvyyttä.  

Myös tieteellisen tiedon välittäjänä sosiaalisen median rooli on yhä verrattain pieni. Esimerkiksi tuoreimman Tiedebarometrin mukaan suomalaisten kolmen tärkeimmän tieteellisen tiedonlähteen kärjessä ovat sanomalehdet, televisio sekä muut verkkosivut ja hakukoneet. Sosiaalinen media ja videopalvelut olivat keskeisimmät tieteelliset lähteet vain alle 30-vuotiaiden ikäryhmässä, ja tässäkin ikäryhmässä käytettiin monipuolisesti muitakin lähteitä.  

”Todennäköisemmin julkisuuteen nousu tapahtuu siten, että perinteinen media on jollain tavalla mukana. Medialla ja asiantuntijoilla on symbioottinen suhde.” 

Toisaalta sosiaalista mediaa käytetään kuitenkin paljon. Laaksonen huomauttaakin, että vaikka sosiaalinen media ei olisi ensisijainen tieteellisen tiedon lähde, siellä toteutettu tiedeviestintä voi lisätä mahdollisuutta siihen, että tiedesisältöön törmää ikään kuin vahingossa muun sisällön ohella.  

Menestystä ja mainetta mittaamassa  

Tutkijoilla on kuitenkin kasvava paine olla läsnä ja viestiä tutkimustyöstään sosiaalisessa mediassa. Painetta luovat niin instituutiot, kollegat kuin yhteiskunta yleisestikin: kun kaikki muutkin ovat siellä, minunkin täytyy olla. 

Vuorovaikutus ja aktiivisuus sosiaalisessa mediassa voivat joskus olla myös tutkimuksen rahoittajan vaatimus. Laaksosen mukaan erityisesti isommissa tutkimusprojekteissa ja -hankkeissa on mahdollista, että rahoittaja haluaa esimerkiksi näyttöä siitä, että tutkimuksesta on viestitty sosiaalisessa mediassa.  

”Suomessa esimerkiksi Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamia projekteja kehotetaan vahvasti sosiaalisen median käyttöön.” 

Tutkijat saattavat lisäksi asettaa itse itselleen paineita ja tavoitteita sosiaalisessa mediassa olemiseen. Omaa arvoa ja menestystä aletaan mitata sosiaalisessa mediassa helposti esimerkiksi tykkäys- ja seuraajamäärillä.  

”Olisi hyvä olla armollinen ja miettiä enemmän sitä oman tekemisen kokonaisuutta”, Laaksonen sanoo. 

Haastattelun tekohetkellä joulukuussa 2024 Hanne Lambergin Instagram-tilillä on vajaat 200 seuraajaa. Suosituimmat postaukset ovat keränneet reilut sata tykkäystä. Kokeeko Lamberg paineita tilinsä seuraaja- ja tykkäysmääristä? 

”Olen noteerannut, että jotkut postaukset saavat tosi paljon enemmän tykkäyksiä kuin toiset, mutta en koe erityistä painetta näkyvyydestä. En ehkä odotakaan valtavaa näkyvyyttä, ainakaan nyt, kun tämä on niin pienimuotoista vielä”, hän vastaa.  

Postaustensa suunnitteluun ja julkaisemiseen Lamberg käyttää aikaa noin muutaman tunnin viikossa. Julkaisutapaansa hän kuvaa spontaaniksi, eikä hän julkaise esimerkiksi päivittäin tai välttämättä edes joka viikko. 

”Tutkija voi olla samaan aikaan esimerkiksi aktivisti tai yrittäjä, ja näiden roolien kanssa voi joutua tasapainottelemaan. Tutkijakin saa ottaa kantaa somessa.” 

Lamberg kuitenkin myöntää, että on asettanut tililleen tavoitteita. Kun väitöskirja etenee, ja kerrottavaa on enemmän, postauksia on tarkoitus julkaista aktiivisemmin. Myös tietynlainen henkilöbrändin rakentaminen on ollut tilin luomisen taustalla, ainakin jollain tasolla. Lamberg näkee, että tulevaisuudessa tili voisi lisätä vuorovaikutusta ihmisten kanssa sekä parhaimmillaan vaikuttaa positiivisesti näkyvyyteen. 

”Tuskin olisin tiliäni edes perustanut, jos en haluaisi ollenkaan näkyä. Mutta en todellakaan koe olevani some-influensseri”, hän sanoo naurahtaen. 

Onko mediaseksikkyys uusi objektiivisuus? 

Tieteen ja sosiaalisen median suhde herättää kysymyksiä myös niiden yhteensopivuudesta. Sosiaalisen median sisältöjen nopeatempoisuus, kaupallisuus sekä raflaavuus ja sensaatiomaisuus ovat kaikki ristiriidassa muun muassa tieteellisen objektiivisuuden kanssa. Aletaanko tieteessä tavoitella someen sopivaa mediaseksikkyyttä? 

Laaksosen mukaan ei. Hän näkee, että sosiaalinen media tai sen toimintamallit eivät vaikuta esimerkiksi tutkimusaiheiden valintaan, tee tieteestä sensaationhakuista tai syö tutkimusetiikkaa. Mediaseksikkyyden sijaan suurempana kysymyksenä hän pitää sitä, että sosiaalisessa mediassa ollaan läsnä kaikissa eri rooleissa, mikä voi vaatia viestintäkanavien ja -tyylien pohtimista. 

”Tutkija voi olla samaan aikaan esimerkiksi aktivisti tai yrittäjä, ja näiden roolien kanssa voi joutua tasapainottelemaan. Tutkijakin saa ottaa kantaa somessa.” 

Lamberg kertoo miettineensä sosiaalisen median toimintamalleja omissa sisällöissään esimerkiksi suosimalla kuvia ja tekstiä yhdisteleviä kuvakaruselleja pitkien tekstien sijaan. Hän on harkinnut lisäksi Instagram reels -videoiden tekemistä, sillä ne voisivat tavoittaa ihmisiä kirjoitettuja postauksia laajemmin.  

”Sanavalinnoissa en yritä olla raflaava. Postausten otsikoiden haluan kuitenkin olevan mielenkiintoa herättäviä, jotta ihmisillä olisi joku syy klikata ja lukea pidemmälle.” 

Lamberg julkaisee tilillään myös omia ajatuksiaan ja kannanottojaan yhteiskunnallisista aiheista. Hän ei ole toistaiseksi saanut negatiivista palautetta, eikä hän ainakaan tällä hetkellä ole huolissaan esimerkiksi väärinymmärretyksi tulemisesta.  

”Se on varmaan kytköksissä siihen, että tili on hyvin pieni. Kyllä sitä silti haluaa aina miettiä sanansa, ja yksi harkituimmista postauksistani oli tällainen tieteeseen perustuva kannanotto, jossa kirjoitin hallituksen sosiaalisturvaleikkauksista köyhien lapsiperheiden näkökulmasta.”  

Kanavia riittää 

Laaksonen muistuttaa, että moni tutkija ei vieläkään ole tai edes halua olla sosiaalisessa mediassa – ja sekin on ok. Perinteiset kanavat ovat yhä vahva osa tiedeviestintää, joten mitään pakottavaa tarvetta tutkijoilla ei ole viestiä tieteestä juuri sosiaalisessa mediassa. 

Laaksonen kuitenkin toivoo, ettei sosiaaliseen mediaan suhtauduttaisi liian ennakkoluuloisesti. Tiedeviestintä sosiaalisessa mediassa ei tarkoita, että tutkijan on perustettava oma Youtube- tai Tiktok-kanava, vaan se voi olla myös esimerkiksi toisten julkaisujen kommentointia tai jakamista.  

”Keinoja on niin monia. Tiedeviestintää on tehty myös Suomi24-palvelussa nimimerkin takaa. Eräät ilmastotieteilijät taas menivät puhumaan ilmastoasioista Fortniteen.”   

Lamberg näkee, että sosiaalinen media on yksi mahdollinen väylä lisätä tieteen yhteiskunnallista vaikuttavuutta ja saada tutkimustieto yhteiskunnan käyttöön. Taustalla tulisi kuitenkin olla tutkijan oma valinta.   

”Itsellä se lähti täysin omasta innostuksesta niitä aiheita kohtaan ja halusta jakaa ajatuksia ja tietoa myös muille. Se on aika hyvä lähtökohta.”