Mistä ei voi puhua, on laulettava – mistä tamperelaisten karaokekappaleet oikein kertovat?

Suomi ja koko maailma elävät synkkää aikaa. Miten ihmiset pärjäävät? Mitä tamperelaisille oikein kuuluu?  

Näihin kysymyksiin haluamme etsiä vastauksia tavanomaisena tiistai-iltana Tampereella. Vastauksen saamiseen liittyy kuitenkin pulma: kysyä ei kannata. Esimerkiksi oikeuspsykologi Elizabeth Loftus on osoittanut tutkimuksissaan, kuinka kysymyksenasettelu vaikuttaa merkittävästi vastauksiin. Kysymykset saattavat johdatella vastaajaa, ja sillä, miten asiat kehystetään ja kontekstoidaan, on valtava merkitys. Kysymyksenasettelussa voi tietysti pyrkiä neutraaliuteen, mutta onko se koskaan saavutettavissa? 

Lisäksi haastattelemisessa on auttamatta läsnä niin sanottu Hawthorne-efekti. Kyseessä on ilmiö, jossa ihmiset muuttavat käyttäytymistään jo pelkästään siksi, että tietävät olevansa esillä, tarkkailtuna. Kun Visiirin toimittaja kysyy haastateltavalta, mitä hänelle kuuluu, on hän vastatessaan auttamattoman tietoinen siitä, että toimittaja kuulee vastauksen, ja että se loppujen lopuksi painetaan kiiltävälle aikakauspaperille. 

Eli: kysyä ei voi, sillä kysyä ei kannata. 

Filosofi Ludwig Wittgenstein pyrkisi lannistamaan meidät tässä vaiheessa. Hänen mukaansa siitä, mistä ei voi puhua, on vaiettava. 

Wittgenstein ei onneksi tiennyt tosielämästä paskaakaan. Ludwig hyvä: jos jostain ei voi puhua, siitä on laulettava. 

Siis: Kaijakkaan! 

Laula meille laulu 

Kello on tullut jo puoli kymmenen, kun illan ensimmäinen laulaja purjehtii pienelle esiintymislavalle mikki kädessään. Pianointro kuulostaa elegantilta, ja mukaan liittyvä huuliharppu sen paljastaa: illan ensimmäinen kappale on Billy Joelin ikivihreä Piano Man vuodelta 1973. 

Parempaa kappaletta illan avaajaksi on hankala löytää. Koko kappale itsessään on puheenvuoro musiikin yhdistävästä, haavoja hoitavasta ja tuskaa lievittävästä voimasta: kappaleessa esitellään kuvitteellisen baarin enemmän tai vähemmän murheellisia asiakkaita, jotka löytävät helpotusta katkeruuteensa alkoholin juomisesta ja baarin pianistin soittamista sulosävelistä.  

“Sing us a song, you’re the piano man 
Sing us a song tonight 
Well, we’re all in the mood for a melody 
And you’ve got us feelin’ alright” 

Tyylitietoinen valinta. Kenties illan avaava laulaja haluaa viestiä juuri tätä: tulkaa yhteen, laulakaa! Olemme kaikki keskellä kurjuutta, mutta yhdessä se on siedettävämpää! 

Toivoa siis on. Sitä näyttäisi tarjoilevan myös seuraava laulaja, joka päättää repäistä housemusiikin supergroupin Swedish House Mafian megahitin Don’t You Worry Child.  

Kappaleessa laulaja muistelee menneitä erojaan ja isänsä hänelle lausumia rohkaisun sanoja: älä huoli lapsi, taivaallisilla voimilla on suunnitelma varallesi.  

“Don’t you worry, don’t you worry child 
See Heaven’s got a plan for you” 

Laulu siis kertoo sydänsuruista nostalgisen kannustavasti – vai kertooko sittenkään? Onko sydänsuru vain sattumanvarainen esimerkki, jolla tuoda esiin varsinainen viesti: älä huoli, asioilla on tapana järjestyä!  

Laulajalta asiaa ei voi kysyä eivätkä laulun kirjoittaneet John Martin ja Michel Zitron vastanneet Visiirin haastattelupyyntöön, mutta ChatGPT vahvistaa teoriani. 

“Don’t You Worry Child kertoo siitä, kuinka elämä voi olla vaikeaa ja täynnä epävarmuutta, mutta tärkeintä on luottaa siihen, että asiat menevät paremmin tulevaisuudessa”, tekoäly maalailee. 

Halutaanko tässä auto vai ei? 

Kuten lehdet ovat tienneet kertoa, inflaatio on laukannut kysymättä ihmisten koteihin. Tämän kuvainnollisen hevosen turmelemista kodeista ihmiset ovat sitten poistuneet Kaijakan kaltaisiin karaokebaareihin.  

Tämä vaikuttaisi ainakin olevan seuraavan laulajan kohtalo, sillä hän on valinnut esittää Janis Joplinin tunnetuksi tekemän kappaleen Mercedes Benz.  

“Oh Lord, won’t you buy me a Mercedes Benz? 
My friends all drive Porsches, I must make amends” 

Siinä missä Joplinin on tulkittu raakkuneen laulun sanoja kapitalismikriittisesti, saattaa inflaation kanssa painiva tavan tamperelainen hyvinkin tulkita sanoja ilman piilomerkityksiä: eikö Herra armossaan voisi nyt ostaa minulle sitä autoa? 

Tätä teroittavat myös kirjallisuuden ja musiikin tutkijat Liisa Steinby, Susanna Välimäki ja Siru Kainulainen teoksessaan Kirjallisuuden ja musiikin rajapinnat. Heidän mukaansa pop-kappaleiden “merkityksen rakentumisessa on erityisen keskeistä, miten sanat lauletaan.” Sama kappale voi siis muuttaa merkitystään hyvinkin voimakkaasti eri sovituksissa ja eri esittäjien versioina.  

Enää siis pitäisi pystyä tulkitsemaan tämän esittäjän pöytään tuomia elementtejä. Mutta kuka minä olen arvailemaan tuntemattoman karaokelaulajan sosioekonomista asemaa ja henkilökohtaisia kokemuksia?  

“Mä elämältä olin odottanut muutakin” 

Välillä tarve lienee sukeltaa itseensä, tunteisiinsa. Kääriytyä kokemukseen. Tästä saattaa hyvin olla kysymys Juha Vainion Albatrossi-kappaleen esittäjällä. 

Laulussa kertoja puhelee lapsuusystävästään, joka eli vaiherikkaan ja jännittävän elämän kansainvälisenä merimiehenä ja näki Honolulun ja Rio de Janeiron kaltaisia paikkoja. Kertoja itse on pahoillaan elämästään elämästä, joka kulki lyseon kautta kunnanvirastoon ja eteni lopulta alkoholismin takia menetettyyn virkaan ja elämän ehtoopuoleen “rantojen miehenä”.   

“Sain kuulla, että Tornator jo romutettu on 
Mä itse tunsin kokeneeni saman kohtalon 
Eipä ollut virkaa enää, tumma puna peitti nenää 
Ja rannalla mä yksin istuin nousuun auringon” 

Jokin laulussa tökkii. Tekstin kertoja surkuttelee kohtaloaan elämänsä hukkaan heittäneenä luuserina, mutta onko hän todella sellainen? Laulun alkusäkeissä hän kertoo menneensä lyseoon tunnollisuuttaan, vanhempien käskyä totellen. Ei siinä ainakaan minusta ole mitään häpeiltävää. Lisäksi ura virkamiehenä on tarjonnut luotettavat tulot ja siten sellaista vakautta, jota työ maailman aalloilla huojuvan rahtilaivan kannella ei varmasti olisi voinut tarjota.  

Lieneekin paikallaan pohtia tämän karaokelaulajan tulkintaa Albatrossista kontekstisidonnaisesti: vaikka laulu on julkaistu vuonna 1980, päätti tämä laulaja laulaa sen nimenomaan helmikuussa 2025. Nykypäivän työmarkkinat ovat kaikkea muuta kuin vakaat, ja turvallinen työ kunnanvirastossa on jotain, mistä moni vain haaveilee, aivan kuin laulun kertoja tuulesta Tornatorin kannella konsanaan. Mitä jos laulaja tulkitseekin kappaletta ironisesti? 

Ironiaa Maustetyttöjen kappaleissa tutkinut Anna Toivonen muistuttaa pro gradu -tutkielmassaan, että teksti tai kappale on aina yhteydessä yleisöönsä, joka tekee siitä omat tulkintansa. On siis varsin perusteltua olettaa, ettei kappale ole enää ehyt ja itsenäinen teos, kun sitä lähdetään tulkitsemaan karaokessa. 

Toisaalta Toivonen muistuttaa, että ironia todella on katsojan silmässä ja kuuntelijan korvassa, sillä “erilaiset diskursiiviset yhteisöt tulkitsevat tekstejä eri tavoin, eivätkä kaikki näe samoja tekstejä ironisina.”  

Eli vaikka minä tulkitsisin esityksen ironiseksi, se ei tee itse esityksestä välttämättä ironista. Kumpaa se nyt on? 

Onko tässä mitään järkeä? 

Albatrossin siivet lehauttivat juhlahumun hetkeksi pois Kaijakan tiloista, mutta linnun kadotessa horisonttiin on tämän kuvainnollisen laivan nokka kääntynyt jälleen kohti bailumeren yössä kiiltävää selkää.  

Lauluja tulee ja menee. Dingon Autiotalo, PMMP:n Rusketusraidat. ABBA:n Gimme Gimme Gimme (A Man After Midnight).  

Nirvanan Smells Like Teen Spirit riehaannuttaa juhlakansan, mutta miksi? Mistä ihmeestä siinäkin lauletaan? 

“Hello, hello, hello, how low 
Hello, hello, hello, how low 
Hello, hello, hello, how low 
Hello, hello, hello” 

Sanoitukset ovat epäselvät ja monitulkintaiset. Mitä yhteistä on hyttysellä ja Kurt Cobainin libidolla? 

Ajaudun Nirvanan Reddit-palstalle etsimään vastauksia. Moni muukin on tuskaillut sanoituksen ääressä: “Welcome to the club”, eräs kirjoittaja heittää uusille tulokkaille. Ehkä Cobainin pyrkimys oli pilkata häntä fanittavaa nuorisoa tai kirjoittaa satiiria aikansa hengestä. Joku ehdottaa sanojen vain kuulostaneen hyvältä.  

Yksi kommentoija kirjoittaa toppuutellen: “They mean whatever they mean to you. That’s the beauty of art; you interpret it in your own way.” 

Jääköhän tästä mitään käteen? Tehdessäni lähtöä puolen yön aikaan baarissa hoilotetaan taas Juha Vainiota, vuoden 1985 kappaletta Elämää ja erotiikkaa. Tälläkin kappaleella on opetus, jota akateemiseen maailmaan uppoutuneen kertojan isä yrittää kertosäkeessä takoa tämän päähän: 

“Hän sanoi: ‘Elämää ja erotiikkaa  
unohtaa ei saisi milloinkaan, 
sillä kaikki muu on pelkkää metodiikkaa.’ 
Mut mä tuumin, että puhu sinä vaan.” 

Yritän olla ottamatta neuvoa henkilökohtaisesti: edessä kaljatuopit läikkyvät ja kansa huojuu, ja minä sen kun hinkkaan teorioitani etäisessä yläpilvessä.  

Kaijakan asiakkaiden valitsemat laulut kertovat toivosta, yhteen tulemisen voimasta ja laajasta kirjosta vaikeita tunteita, mutta voiko niistä päätellä mitään tamperelaisten sielunelämästä? Lähinnä voi kai todeta, että he tahtovat laulaa. Ehkä olisi kuitenkin kannattanut vain kysyä.