Näkökulma: Fuksisyksyn yksinäisyys ei ole ikuinen tuomio
Koettu pettymys tai ulkopuolisuus korkeakouluyhteisössä ei tarkoita, että tilanne olisi tuhoon tuomittu tai täysin muuttumaton, kirjoittaa Silja Kinnunen.
Teksti: Silja Kinnunen
Fuksisyksyni oli hirveä.
Ujona ernuna orientaatioviikkojen tutustumisleikit ja kiusalliset hengailut tuli suoritettua tuppisuuna, hieman pahoinvoivana ja varmaan normaalien ihmisten näkökulmasta epäilyttävästi vilkuillen. Korona- ja ihmispelko saivat jättämään monta tapahtumaa välistä ja vetäytymään sosiaalisista tilanteista. Pandemia heitti ylimääräisen kierrepallon jo valmiiksi stressaavaan elämänmuutokseen. Yksinäisyys tuntui häpeäpaalulta ja jonkinlaiselta sosiaaliselta rangaistukselta, mitä se tietysti myös alun perin onkin – yksin jääminen on ollut ihmislajille sosioevolutiivisesti rangaistus.
Visiirin jutussa haastateltujen opiskelijoiden tapaan tukiverkkojen puute vaikeutti opiskelua ja sai epäilemään omaa kykenevyyttä edes olla kirjoilla koko opinahjossa. Pelon ja epävarmuuden kierre jatkui ikiliikkujana: mitä enemmän välttelin, sitä enemmän pelkäsin.
Lopulta jokin sokea rohkeus sai fuksikeväänä ja toisena opiskeluvuotena minut tekemään jotakin toisin.
Minulle tärkeimmät askeleet ylös suosta olivat suun avaaminen ja osallistuminen silkalla tahdonvoimalla, lähiopetuksena järjestetty intensiivinen journalismin peruskurssi ja oman ainejärjestön ulkopuolella oleviin ihmisiin tutustuminen. Kun ei ollut enää mitään menetettävää, oli vain yritettävä vielä vähän.
”Koettu pettymys tai ulkopuolisuus korkeakouluyhteisössä ei tarkoita, että tilanne olisi tuhoon tuomittu tai täysin muuttumaton.”
Pikkuhiljaa tilanne helpottui, ja tajusin, ettei osa ihmisistä ainakaan suoranaisesti inhonnut minua. Se riitti. Muiden ottama kontakti sai avautumaan ja uskomaan, ettei peli ole kokonaan menetetty. Musiikkiharrastus toisella asteella ja soitannollisessa seurassa loi yhden siteen, josta sai voimaa toimia myös muissa ympäristöissä.
Oman ainejärjestöni yhdenvertaisuusvastaavan toteutettaman kyselyn mukaan yksinäisyyttä koetaan erityisesti tapahtumissa ja järjestötilassa. Pienet porukat ja oma erillisyys korostuvat silloin, kun tapahtumassa ei ole mitään yhteistä tekemistä. Monet toivoisivatkin, että tapahtumissa olisi jotain ohjelmaa eikä vain hengaamista, ja allekirjoitan tämän täysin. En itsekään ole ikinä varma, mitä ihmettä menisin tekemään ”pelkkiin bileisiin”. Puhumaan ihmisille vai?
KALTAISENI fuksit (ja entisetkin fuksit): nyt on oiva tilaisuus pelmahtaa harrastemessuille, uusien iltoihin ja erilaisiin kokouksiin. Kerhojen Telegram-ryhmiin voi mennä ihan vaan stalkkaamaan. Niin aine- kuin harrastejärjestöissäkin tarvitaan koronavuosien kuilun jälkeen kipeästi uusia tyyppejä jeesaamaan ja puuhastelemaan, ja jokainen uusi ihminen on aidosti toivottu mukaan.
Tuutorit ja muut järjestötoimijat: pitäkää yllä vastaanottavaista ilmapiiriä ja huomioikaa heidätkin, jotka eivät ole heti sitä bileiden räiskyvintä seuraa. Erityisesti neuromoninaisille tai mielenterveysongelmien kanssa kamppaileville fuksivuosi voi olla erittäin haastava, ja toimijoiden sisäänpäinkääntyneisyys tekee hallaa koko järjestölle.
Koettu pettymys tai ulkopuolisuus korkeakouluyhteisössä ei tarkoita, että tilanne olisi tuhoon tuomittu tai täysin muuttumaton. Katkeroituminen tai luovuttaminen myrkyttää itseä vielä enemmän.
En vieläkään ole erityisen itsevarma mennessäni yksin syömään tai johtamani ainejärjestön kokoukseen, mutta tuleepahan silti yritettyä. Siitä voi olla jo ylpeä.