Noitavainokurssin legendaarinen opettaja jää eläkkeelle – ”Elämäni on liian uskomaton muistelemiseen”

Historian opintojen kurssi HIS.HIA.311:n nimi on konstailematon. Noitavainot Euroopassa. Otsake on paljon vähemmän abstrakti kuin monella muulla kurssilla. 

Erikoinenkin se on. Nimessä on yliluonnollisuutta. Sellainen on yleensä akatemiasta kaukana. 

”Onhan se vähän random, että yliopistossa on tällainen kurssi”, luonnehtii kasvatustieteitä opiskeleva Jonna Ala-Varvi Pinni B1100 -luentosalin penkkirivistä. 

Sali on 192-paikkainen ja silti liki täysi. Se piti vaihtaa suurempaan ennen ensimmäistä luentoa, kun opiskelijoita ilmoittautui aina vain lisää, monelta eri alalta. 

Kurssilla on oma Jodel-kanavansa ja kohta haalarimerkkikin, niin Patina ry on luvannut. 

”Tässä on meemipotentiaalia, kun sanoo, että mennään noitavainoihin kello 16 keskiviikkona”, sanoo historian opiskelija Esko Laine. 

Ehkä kurssin nimi, sen jännittävä aihe tai Jodel-meemeily ovat saaneet salin näin täyteen. Mutta vaikuttaisi, että ainakin moni historian opiskelija on tullut kurssille myös, koska käsillä voi olla viimeinen tilaisuus päästä kuulemaan sen luennoitsijaa.  

Ei häntä voi korvata mitenkään 

Euroopan noitavainoista 1400–1600-luvuilla kertovan kurssin takana on yliopistonlehtori Marko Nenonen. Tämän kurssin jälkeen hän jää eläkkeelle.  

”Nenonenhan on legenda”, historian opiskelija Annika Särkänmäki huikkaa, kun huomaa minun kiertävän luentosalissa kysymässä opiskelijoiden näkemyksiä luennoitsijasta. 

Moni historian opiskelija on Nenosen lähdöstä harmissaan, surullinenkin. 

”Hän on omanlaatuinen persoona. Hänen ei tarvitse nöyristellä ketään, hän osaa kaiken. Hyvin rakastettu persoona historian opiskelijoiden keskuudessa”, Särkänmäki kiteyttää. Samoilla linjoilla ovat muutkin historian opiskelijat. 

”Hyvin poikkeava muista, ei tietenkään huonolla tavalla”, sanoo Daniel Piirainen. 

”Suuri hahmo. Ei semmoista pysty korvaamaan mitenkään”, luonnehtii puolestaan Ville Järviö. 

Myös Nenosen työtoverit jäävät kaipaamaan häntä. 

”Meitähän on tavallisia opettajia, ja sitten on epätavallisia. Hän on lähempänä epätavallista. Nokkela, terävä, ironinen”, yliopistonlehtori Marko Tikka luonnehtii historian laitoksen kollegaansa ja etunimikaimaansa. 

Tikan muistikuvat Nenosesta ulottuvat 1990-luvulle. Jo tuolta ajalta hän muistaa Nenosen historian laitoksen nousevana tähtenä, innostavana ja poikkeuksellisena opettajana. 

”Markollahan on hirveän laaja repertuaari tutkijana. Se on nykyään hirveän harvinaista, että on tutkinut uuden ajan alkua ja 1900-lukua”, sanoo puolestaan professori Raisa Toivo historian laitokselta. 

Tai kuten eräs Nenosen opiskelija luonnehtii: noitavainot on aiheena ”maailman kiinnostavin” ja liikennehistoria ”maailman tylsin”. Nenosella on valtava tietämys molemmista aihepiireistä. 

Minä puhun mistä vain 

Olen kertonut Nenoselle haluavani tehdä hänestä eläköitymishaastattelun. Haluan tietää, kuka hän on. Siihen hän epäilee minun löytävän vastausta. 

Kun kysyn, aikooko hän kirjoittaa muistelmat eläkkeelle jäätyään, hän sanoo: 

”Minun elämäni on niin uskomaton, ettei sitä voi muistella. Ainakaan julkisesti.”  

Jossain määrin Nenonen haluaa rajata julkisuuteen itsestään kertomiaan asioita, esimerkiksi jälkikasvusta puhuttaessa. Mutta haastattelun hän antaa silti hyvin avoimessa hengessä kotonaan Tampereen keskustassa. 

Puhua kyllä osaan, mistä aiheesta tahansa, Nenonen on luvannut sähköpostissa jo ennen haastattelutuokiota. Se käy kyllä selväksi viimeistään haastattelun aikana, ellei se ole sitä luentosalista asti ollut. 

Olkoon aiheena nyt vaikka ruoka, juoma ja kulinaristiset nautinnot. 

Nenonen alkaa keittää teetä minulle ja valokuvaaja Nikke Sillanpäälle, kun takit on laitettu naulakkoon. 

Teestä puhe kulkee luontevasti hunajaan (nykykuluttaja on niin tottunut keitettyyn juoksevaan hunajaan, ja sehän ei Nenosesta ole kunnollista hunajaa) ja mansikkatäytekakkuihin (kakun kerman pitäisi olla oikeaa kermaa eikä prosessoitua purkkikermaa, ”siis oikeaa kermaa, tajuutsä?”). 

Suositun Napoli-pizzerian pizzatkin Nenonen tietää valmistettavan Fazerin lähettämästä valmiista taikinasta. Napolissa hän ei syö, vaikka asuu aivan lähellä. 

En ole aivan varma, tiedänkö, mitä oikea kerma on.

Opettaja ennen muuta 

Pitkään Nenonen on ollut liikkuvainen hahmo. Sitä kuvaa kollega Marko Tikan mielestä se, että Nenosella on yliopiston toimistollaan vähemmän kirjoja kuin monilla kollegoilla. 

Nenonen on kirjoittanut toistakymmentä kirjaa, lukuisia artikkeleita, esseitä ja kolumneja lehtiin, kiertänyt maailmaa ”yhden naisen mukana”, ottanut virkavapaita yliopistolta, pyörittänyt omaa historia-alan yritystä ja lukenut, valtavasti. 

Mutta ennen kaikkea hän näkee itsensä opettajana. 

”Jos se pitää yhdellä sanalla sanoa. Mutta siinähän on semmoinen pieni harha, että kyllähän opettaja itse oppii aivan poskettomasti, kun opiskelijat tekevät töitään, kertovat juttuja mitä ovat lukeneet, mitä tekevät, mitä harrastavat, mikä somessa trendaa. Voisi luulla, että opettaminen on yksipuolista, mutta se on yllättävän interaktiivista.” 

Noitavainokurssilla joitakin on huvittanut ja hämmentänyt se, ettei luennoitsija ole antanut yhtä selkeää tapaa kurssin suorittamiseen. Kurssin alkupuolella Nenonen kyseli luentosalista jopa vapaaehtoisia tentin tarkastajia, jos tentti jossain vaiheessa ensinkään pidettäisiin. 

Sittemmin Nenonen kertoi, että tentti on tulossa 15. toukokuuta, mutta käytännössä kaikki muutkin suoritustavat ovat mahdollisia. 

Tässä ei ole Nenosen tunteville opiskelijoille mitään uutta. Vuosien varrella hän on hyväksynyt kurssiensa suoritustavaksi esimerkiksi podcastin, sarjakuvaa, kuvataidetta, lehtijuttuja, ryhmätöitä. 

Vapauden antamisessa Nenosella on taustalla oma filosofiansa. 

”Tämähän asia tunnetaan yrityksissä. Jos sä säätelet liikaa sitä kaveria, joka tiimissä toimii, se on näkyvä haitta. Minusta eurooppalaista kulttuuria leimaa ohjeistamisen monumentaalinen trendi. Se on haitallista, se on luovuudenvastaista, se on tarpeetonta. Näkemykseni on, että pitää sitoutua visioon tai konkreettiseen tavoitteeseen, mutta tiimissä jokainen tietää itse paremmin, miten homman käytännössä hoitaa.” 

Historian maisteriopiskelija Venla Nenola oli Nenosen ohjaamassa kandiseminaarissa. Nenolan mielestä Nenosen opetustavassa korostuu akateeminen vapaus. 

”On virkistävää, kun kaikki opettajat eivät tee asioita samalla tavalla eivätkä ole niin byrokraattisia. Vaihtoehtoiset suoritustavat voi olla jollekin iso juttu”, Nenola sanoo. 

Kirjoja on vaikea hävittää 

Pian väitöskirjansa valmistumisen jälkeen 1990-luvulla Nenonen lähti Tampereen yliopistolta kiertämään maailmaa ja tekemään tilaustutkimuksia yrityksensä nimiin. 

Sitten hän palasi Tampereen yliopistolle, vuosi oli 2006 tai 2007. Tuolloin Nenonen huomasi yliopiston kulttuurin muuttuneen. 

”Mä tulin yliopistolle innostumaan tieteestä ja taiteesta. Kun tulen takaisin, muodissa on kännykät ja yrittäminen.” 

Puheenaiheet tuntuivat muuttuneen urapainotteisemmiksi. Yliopiston henkilöstöön kuului nyt yhteiskuntasuhteista vastaavia henkilöitä, ei enää vain tutkimuksen ja opetuksen henkilöstöä. 

”Kun mä olin sun ikäinen [parikymppinen], kaikki halusivat olla intellektuelleja. Nyt ihmiset haluavat olla muutosjohtajia. Heistähän tulee konttorirottia. Onhan meillä intellektuelleja täällä yliopistolla, mutta he ovat seinillä. Ei heitä pyydetä tanssiin.” 

Nenosen kotona on suuret kirjahyllyt. Tosin kymmenestä hyllymetristä kirjoja piti luopua Tampereelle muuton yhteydessä. Muuttoyhtiö laskutti siitä vieläpä ”mielettömän summan rahaa”. 

”Kirjoja on vaikea hävittää, koska ne eivät kelpaa minnekään.” 

Sivistyksen puute nykyajassa tuntuu harmittavan Nenosta, ajattomasti pukeutunutta akatemian konkaria, josta sivistys huokuu. 

Silti hän ei heittäydy kyyniseksi. Idea yliopistosta sivistyksen kehtona pilkahtaa edelleen näkyviin, sen Nenonen huomaa esimerkiksi opiskelijoiden ja kollegoiden kanssa keskustellessaan. Ehkä muotikin joskus muuttuu ja intellektuelleja pyydetään taas tanssimaan. 

Sivistys ja kiire eivät sovi yhteen

Marko Nenosen piti jäädä eläkkeelle jo joitakin vuosia sitten, mutta koronapandemia lykkäsi eläköitymistä. Hän valitsi viimeisen kurssinsa aiheeksi noitavainot, koska halusi päättää uransa yliopistolla suosikkiaiheeseensa.   

Kohta Nenosen ei enää tarvitse hoitaa yliopistonlehtorille kuuluvia hallinnollisia tehtäviä. Sälää jää pois, hän sanoo. 

Säännöllisen luennoimisen ja opinnäytetöiden ohjaamisen lopettaminen huolestuttaa häntä kuitenkin hieman. Oppiihan opettaja opettaessaan niin paljon. 

”Varmaan jään sitä keskustelukulttuuria ja ihmisten välistä yhteyttä kaipaamaan. Ihmettelen, miten mä sen järjestän eläkkeellä. Jos menen eläketansseihin, ei se ole ihan sama juttu.” 

Tilalle tulee kyllä kiireettömyyttä. Nenosen mielestä juuri se on sivistyksen avain. 

Nykyajassa on helppo tuntea syyllisyyttä kesken jääneestä kirjasta ja soimata itseään, kun taas antoi somevirran viedä. 

”Sehän on ihan normaalia, että avaa kirjan, toteaa, että tätä en lue ja sulkee sen. Pitää lukea tenttikirjat ja työhön liittyvät kirjat, lopun saa valikoida vapaasti.”  

Nenosen mielestä sivistys lähtee siitä, että osaa ensin olla itsekseen. Pitää voida istua nojatuolissa, ja miettiä, mitä tänään tekee, ja mitä ei ainakaan tee. 

”Siitä se alkaa, että on malttia dokumentin katsomiseen, sinfonian kuuntelemiseen, kirjan lukemiseen.” 

Sivistys ei ole kokonaan kuollut eivätkä lukevat ihmiset kadonneet, Nenonen uskoo. 

”Mutta maltti ei sovi nykyaikaan. Meillä kaikilla on haasteena se, että sivistys vaatii aikaa ja voimaa.”  

”Jos harrastat viinejä, niin oletko nähnyt ketään viinilasin ääressä, joka olisi kiireinen? Viini on aika hyvä, se ei pelitä kiireellisessä kulttuurissa. Se ei vaan toimi.” 

Faktalaatikko 

– Marko Nenonen

– Syntynyt 1956, täyttää 68 vuotta elokuussa 

– Yliopistonlehtori Tampereen yliopiston historian laitoksella, pitää viimeisen luentonsa tämän lehden ilmestymispäivänä keskiviikkona 24. huhtikuuta 

– Väitellyt tohtoriksi Tampereen yliopistosta vuonna 1992, aiheena noitavainot Suomessa 

– Noitavainojen tutkija ja liikennehistorioitsija 

– Asunut Tampereella alkuvuodesta 2024