Pääkirjoitus: Sataprosenttinen aikuinen

”Aikuiset ihmiset, häpeäisitte edes!”

Normaaliaikana parahdus saattaisi kuulua vaikka yöbussissa, kun tuohtunut kansalainen kohtaa riehakkaalla tuulella olevan opiskelijaporukan.

Vilja Vainio kirjoitti tuoreimpaan Visiiriin siitä, kuinka yhtenevä aikuisuuden määritelmä ohenee jatkuvasti. Nykyaikana olisi hieman pöhkö ajatus, etteikö opiskelija voisi olla aikuinen.

Artikkeli sai minut miettimään omaa aikuistumistani. Vasta hiljattain ohitin viimeisen lakiin kirjatun itsemääräämisoikeutta rajoittavan ikärajan. Se on oikeus käydä steriloitavana ilman, että on hankkinut lapsia. Vaikka kyseinen oikeus olisi minulle yhdentekevä, olen sen myötä vihdoin tunnustettu lain silmissä sataprosenttiseksi aikuiseksi.

Olen siunattu sillä, että vanhempani ovat eläneet hyvin erilaisen elämän kuin minä. Tästä syystä ei ole hirveästi tarvinnut kuunnella ohjeita, miten elämänsä pitäisi elää.

Joskus teini-iässä sain kuitenkin äidiltäni yhden äärettömän huonon neuvon: ei pidä hävetä. Neuvo oli surkea, sillä tuossa iässä ihminen on yksinkertaisesti kykenemätön hillitsemään minkäänlaisia häpeän ja nolouden tunteita.

Lähestyessäni lainmukaista sataprosenttista aikuisuutta merkittävin oivallukseni on ollut se, kuinka vähän aikaa on järkevää uhrata sille, mitä joku toinen saattaa tekemisistäsi ajatella. Toki käytöstavat on syytä pitää mielessä, mutta täytyy se myöntää: vaikka neuvon ajoitus oli surkea, äitini oli oikeassa.

Liiasta itsesensuurista luopuminen avaa ihmiselle paljon ovia. Uusia harrastuksia on huomattavasti helpompi aloittaa, kun ei jatkuvasti pohdi, mitä nuokin sulkapallosalin puoliammattilaiset meikämalamutin rävellyksestä ajattelevat. Sama pätee niin töihin kuin sosiaaliseen elämään.

Ikävä kyllä julkisuudessa törmää yhäkin näkökulmiin, joissa opiskelijoita käsitellään jonkinlaisina tukirahoilla elätettävinä haalarilapsina, joilla ei ole aikuisten tarpeita. Jatkuvasti ovat vaatimassa asioita, eivätkö ne tajua hävetä?

Eivät, eikä ole syytä.

Ps. Lapsena yksi suosikkisatujani oli Astrid Lindgrenin Katto Kassinen. Kun ikinuori Kassinen oli kipeä, hän jätti pahanmakuiset lääkkeet ottamatta ja söi sen sijaan karkkia. Aikuisena olen tajunnut, että
Kassinen oli sangen manipulatiivinen ja vastuuntunnoton sälli. Lisää rokotevastaisuudesta ja muista salaliittohommista Visiirille kirjoitti Silja-Riikka
Seppälä.