Queer stand upissa puretaan tunteita, mutta varotaan loukkaamasta

Tomaatit, tomaatit. Tampereen ylioppilastalon hämyisen, tummasävyisen väriteeman rikkovat suuret ja värikkäät bannerit, joissa kerrotaan stand up-festivaalien alkaneen. 

Yo-talo on nähnyt monta esitystä ja ilmiötä, vaikka istumapaikkoja ei olekaan suuren areenan verran. Lava on pieni ja pölyinen, vessojen pissaamiskohokuvien päällä röyhistelevät brutalistiset unisex-laput. Kaljat on jo avattu. Odottavan tunnelman rikkoo vain sekalainen rimputusmusiikki sekä hitusen kovaääninen, esityksen alkamisajasta muistuttava naisääni. 

Lavalle pöllähtää hilpeä, tummahkoihin vaatteisiin pukeutunut illan seremoniamestari. Helena Pöllänen kertoo tyttöystävänsä ottaneen hänet rescue-lesboksi, ja vitsailee edessä olevan innokkaan pariskunnan kanssa rollerderbyilystä. Yleisössä herää jo ensimmäisiä nauruja. 

Illan esiintyjiä on Pölläsen lisäksi kolme – neliapilaperheestään vitsaileva Aurora Vasama, sinihiuksinen lesboudesta ukulelen kanssa laulava Illusia Sarvas ja suomenkanadalainen identiteettipolitiikasta ja vaalijulisteista vitsaileva Jamie MacDonald.  

Huumori on harmitonta, tuttua ja leikkii turvallisilla stereotypioilla lesbonunnista tai toistensa viereen haudatuista “parhaista ystävistä”. Poliittiset vitsit ovat enimmäkseen lempeää Päivi Räsäsestä ja homofobiasta huulen halkomista, mutta iltaan mahtuu ydinasevastaisuuttakin. 

Skenemuutoksia, satuja ja todellisuuksia 

Hetki sitten Jamie MacDonald vielä istui Café Valkoisessa Puussa kauralattea siemaillen.  21 vuotta sitten Suomeen muuttanut MacDonald kertoo aloittaneensa uransa esittävästä taiteesta, mutta halunneensa työskennellä enemmän suoraan ihmisten ja erilaisten yleisöjen kanssa. 

Laten äärellä MacDonald kertoo kuulleensa yleisöltä usein, ettei moni uskalla mennä stand up –esityksiin, sillä huumori on seksististä. 

Ilmiölle tarvittiin vastapaino, ja vaikuttaa siltä, että kaverin ehdotuksesta syntynyt feministinen stand up-ilta poiki tulosta. Vielä vuosia sitten, Helsinki Priden Homojen hommaa –nimisen esityksen syntyteloilla, MacDonald oli ainoa queer-koomikko Suomessa.  Hän muistelee, millaista tapahtumassa oli silloin käydä: 

”Hullua – ja siitä on alle 10 vuotta! Ja nyt meillä voi olla komediailtama, jossa on 12 koomikkoa, ja heidän joukossaan on homoja, lesboja, biseksuaaleja, panseksuaaleja, aseksuaaleja, intersukupuolisia, transsukupuolisia, kaikkia! Jopa ihmisiä, joista en tiedä. He ovat siellä. En ole kysynyt, kun eivät ole ottaneet puheeksi. Ei tarvitse tietää.” 

Yhteenkuuluvuuden tunne on MacDonaldin mukaan aivan erilainen queer-illoissa kuin stereotyyppisessä stand up-iltamassa. 

”En tykkää koomikoista, jotka nousevat lavalle ja heittävät läppää toisista ihmisistä. Ymmärrän kyllä että niin voi tehdä muttei se ole oma juttuni. Koomikko, joka ei voi nauraa itselleen, on vähän omahyväinen.” 

Hanakasti pinnistellessä aivot tuovat mielen päälle kuvia Ismo Leikolasta hymisemässä vaimon tarpeesta saada hyväksyntää pukeutumiselleen, tai Sami Hedbergistä laulamassa naisten salaisesta palomiesfetissistä.   

Ovatko koomikot takahuoneissakin samanlaisia kuin lavalla? 

”Kun tulin kaapista ulos koomikkoskenelle, jännitin, miten minut otettaisiin vastaan. Vastaanotto oli todella lämmin, enkä tunne, että minua olisi loukattu takahuoneessa. Sitten ne samat ihmiset, jotka voi olla tosi lämpimiä siellä, voi lavalle kiivettyään heittää loukkaavia vitsejä. Tulee mieli käydä kysymässä, että ‘oletko miettinyt oikeasti tuon loppuun asti’”, pohtii Aurora Vasama Yo-talon takahuoneen penkillä esityksen jälkeen. 

Tilallisuutta ja tunnetyötä 

Jamie MacDonald kertoo vuonna 2017 Stand up! -ohjelman esityksessään aloittaneensa sukupuolenkorjausprosessin, madaltaa ääntään liian korkeaoktaavisen hurraan jälkeen ja etsii yleisöstä vinkkaajia kehonkarvoituksen tyylittelemiseen.  Kehonkieli ja huumori kielivät itsetietoisuudesta. 

”Kun vitsin kertojana on vähemmistön edustaja, eikä tyyppi, joka pitää vähemmistöjen edustajia oudon näköisinä tai rumina tai erilaisina, yleisö nauraa eri asioille. Sillä suhteella voi leikkiä. Esiintyjä voi tehdä vitsejä siitä, mitä yleisö miettii hänestä.” 

Eikö väsytä tulla kaapista koko ajan ulos? 

”Pidän sitä tunnetyönä, sillä mietin koko ajan, mitä ihmiset tuntevat, ja osaan odottaa sitä kaikkea ennakkoon. Koen, että se on työlästä. Muiden koomikoiden ei tarvitse tehdä sitä. Se on hirveää ja kamalaa, mutta tulen tehokkaammaksi sen suhteen. En välitä paskaakaan. Joskus tulen kaapista, ja tilanne on ohi.  Asia ei tapahdu heille.” 

 Lesbopornon stereotypioista YO-talolla ukulelen kanssa laulanut Illusia Sarvas kertoo, ettei koe lavapersoonansa ja arkipersoonansa välillä olevan suurta eroa. 

”Ajattelen, että edustan aina enemmän kuin vain itseäni. Puhun lavalla omasta elämästäni, mutta se voi olla jollekin katsojalle ensimmäinen kohtaaminen ihkaelävän queer-ihmisen kanssa”, pohtii Sarvas. 

”Koen, että on iso etuoikeus, että minulla on valtaa puhua ihmisille, ja ihmiset kuuntelevat minua. Koetan käyttää sen siten, että komediani tuottaisi maailmaan enemmän hyvää kuin huonoa. “ 

Penisvitseistä propagandaan 

Feministisillä stand up-klubeilla meininki on usein tiedostava. Jamie MacDonald poistettiin kerran feministisestä Facebook-ryhmässä. Hän oli kertonut feministisessä stand up-illassa vitsin, jossa kehotti naisia pistämään tekopeniksen housuihinsa ollakseen itsevarmempia. 

“Kokemus oli outo, mutta opin paljon. Kaksi ystävää tukivat minua kertomalla, että tein väärin. He kysyivät, mitä tein ja miten korjaan sen. Oli mahtava tietää, että minulla on ystäviä, jotka eivät tuominneet tai vihanneet minua. Sanoivat vain, että ‘meni persiilleen, korjaa se’.” 

Ilmiö sai MacDonaldin huomaamaan ennakkoluulonsa ja tietoutensa rajallisuuden. Mies, joka oli usein tottunut olemaan sateenkaarevin huoneessa, olikin asemassa, jossa muut saattavat tietää asiasta häntä enemmän.  

”Välillä haluan närkästyttää ihmisiä, mutten halua tehdä sitä tahattomasti. Se ei ole kiltisti tehty. Haluan tietää, miten vaikutan ihmisiin, en vahingossa sanoa jotakin josta joku voisi oikeutetusti loukkaantua.” 

Myös Illusia Sarvas on kertonut tehneensä vitsejä, joita ei ole miettinyt kunnolla. Hän kertoo esimerkin vitsistä, jossa pohdiskeli, miksi on olemassa miesten ja naisten töitä – eihän töitä tehdä peniksellä.  
 
Vitsi nauratti kaikkialla muualla, paitsi MacDonaldin vetämällä Feminist Comedy Academy-komediakurssilla. Oli hiljaista. 

”Jamie hirveän kiltisti sanoi, että ‘sanoit aika suoraviivaisesti, että mies on ihminen jolla on penis, ja meillä on täällä kurssilla aika monta transihmistä, joilla ei välttämättä ole penistä vaikka he identifioituvat miehiksi’.” 

Sarvas kertoo mokanneensa siinä, ettei ajatellut kuka hänen yleisössään on – eikä tullut ajatelleeksi myöskään sitä, että vahvistaa vitsillään stereotypiaa. Hän lisäsi vitsiin kohdan, jossa kertoo, että sukupuoli on enemmän kiinni siitä, mitä ihmisellä on korvien kuin jalkojen välissä. 

”Lisäyksellä saan ujutettua mukaan hieman propagandaa – tai ehkä propaganda on väärä sana, mutta saan heräteltyä ihmisiä ajattelemaan, että eihän se näin oikeasti mene, ja on muitakin vaihtoehtoja,” Sarvas selkeyttää. 

Patoutumia ja perversioita

”Rajaa vitsin ja loukkauksen välillä on joskus vaikea erottaa. Vaikka koomikon tarkoitukset ja uskomukset olisivat hyvät, vitsin kuulija voi käsittää vitsin tavalla, joka ei vastaa kertojan tarkoitusperiä. Toisaalta toisen ihmisen kokemusta ei voi kiistää,” koomikko Jamie MacDonald pohtii. 

Koomikoiden kanssa keskustellessa käy ilmi, että monelle stand up tarkoittaa myös omien tuntemusten käsittelyä ja purkua. Joskus kyse on arjen pohtimisesta ääneen, mutta takahuoneissa käsitellään raskaampiakin aiheita.  

”Mielestäni stand-upissa ja jopa vasemmistolaisessa sellaisessa on joskus aggression elementtejä, kohdistui se sitten exiin, vanhempiin tai johonkin muuhun. On osa genren perustaa, että sanotaan täysin päinvastoin kuin mitä tarkoitetaan. Kuulijan on ymmärrettävä, kuinka naurettavaa ja absurdia olisi, jos koomikko oikeasti ajattelisi kuten hän vitsailee”, MacDonald sanoo. 

Joskus ällötysreaktion tuottaminen voi olla tarkoituksellinen tavoite. Aristokraatit on esimerkki komediaesityksestä, joka pohjautuu perheen väliselle, tabuja pursuavalle väkivallalla ja seksillä mässäilevälle huumorille. Suomalaisista koomikoista Eero Corso mainitaan brutaalin huumorin ystävänä – vitseissä vilisee insestiä, nekrofiliaa ja väkivaltaa. 

Missioita vai merkityksiä?

Tähän mennessä on kuultu, että queer- tai feministinen stand up ei potki heikompia alas, eikä sulje vähemmistöjä vitsien ulkopuolelle, vaan kutsuu yhden katon alle monta ihmistä nauramaan positiiviselle tai ainakin hyvin tarkoituksin luodulle huumorille.  

Mikä on sen suuri missio?

”Luulen, ettei ole muuta missiota kun naurattaminen”, Sarvas toteaa. 

Eikö? 

”Siinä ohessa on kuitenkin mahdollisuus herättää kysymyksiä ja saada ihmiset ajattelemaan. Sinänsä näen nämä illat ennen kaikkea mahdollisuutena queer-ihmisille kokoontua yhteen pitämään hauskaa ilman että tarvitsee jännittää olevansa vitsin punchline”, Sarvas selventää. 

“En tiedä, tarvitaanko näitä esityksiä vai ei. Joskus tuntuu, että totutaan siihen, että heitetään läppää heteroista tai cismiehistä, ja sitten ollaan ihan kuin jossakin oudossa toisteisessa kultissa. Kokonaisuudessaan nämä paikat ovat mahtavia, koska ne näyttävät, miten huumori toimii ja miten julkinen ajattelu toimii missäkin ryhmässä,” MacDonald pohtii. 

Missä ovat marginaalikasvot?

Tampereen ylioppilastalon takahuoneessa ilta pimenee, ja paikasta vastaavat työntekijät tiirailevat merkityksellisesti toisiinsa, kelloon ja koomikoihin sekä toimittajaan. Hiki virtaa. Kysymykset alkavat huveta. 

Paljon on jo saavutettu, mutta vielä on työsarkaa. Komedian kenttä ei edessäni olevien Sarvaksen ja Vasaman mukaan vielä täydellisesti vastaa yhteiskuntaa ympärillämme. Heidän mukaansa homomiehiä, ruskeita ihmisiä ja transnaisia on koomikoiden joukossa vähän. 

”Mutta se mikä on hienoa, on se, että kaikki, jotka esiintyivät tänään, esiintyvät koko Suomen ympäri eri ammattiklubeilla, myös niin kutsutuissa normaaleissa illoissa. Queer-illat ovat nosto – silmienhieromista, että “hei”, tällaistakin on!” Helena Pöllänen nostaa. 

”Ei tarvitse spennata sitä, että meissä ei ole mitään pelättävää, ei mitään”, Aurora Vasama jatkaa. 

”Paitsi ehkä keski-ikäisillä valkoisilla heteromiehillä”, Sarvas lisää pilke silmäkulmassaan. On selvää, että kyseessä on vitsi.