Suomesta pääsee nyt linja-autolla Puolaan – Testasimme maata pitkin matkustamisen keskellä pimeintä marraskuuta 

Legendaarinen Trans-Siperian junarata alkaa Moskovasta ja päättyy Vladivostokiin. Maailman pisimmällä junaradalla istutaan yhteen soittoon noin viikko, minkä jälkeen voi väittää tuntevansa idän, vaikka on oikeasti humaltunut sukkiensa hajusta. 

Tällä hetkellä Venäjälle ei pääse matkailemaan huvin vuoksi. Suomen ulkoministeriö on kehottanut välttämään turhia idänreissuja, ja rajakin on laitettu säppiin. Mutta viime kesänä tuli uutinen, jonka turvin suomalaisopiskelijalle tarjoutui mahdollisuus turhaan idänreissuun. 

Heinäkuun viimeisinä päivinä saksalaisyhtiö Flixbus aloitti matkat Suomesta Itä-Euroopan pääkaupunkiin, Puolan Varsovaan. Linja-autoreitti kulkee Baltian maiden läpi. Niinpä päätin tehdä ylioppilasyhteistyötä ja lähteä matkaan Turun ylioppilaslehden kahden toimittajan kanssa, jotka sattuivat olemaan myös ystäviäni. 

Muodostui kysymys: Jos tilanne Venäjällä jatkuu epävakaana, eikä junahaaveitaan pääse toteuttamaan esimerkiksi kymmeneen vuoteen, voisiko entisen Itäblokin alueesta tulla korvaava, fyysisesti eteläinen mutta henkisesti itäinen matkakohde, jota voisi matkaesseissä mystifioida naurettavuuksiin asti? Ja voisiko alueeseen tutustua parhaiten juuri kuluttamalla kankkuaan tällä bussilinjalla?  

Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin selvittää asia. 

Linja-autossa on tunnelmaa

Bussiterminaalissa kanssani odottava väki on kielestä päätellen matkustamassa kotia kohti. Nousen kyytiin Kampista, sillä jostain syystä reitti on vedetty kulkemaan menneisyyden Suomen eli Vaasan, Rauman ja Turun kautta eikä tulevaisuuden Suomen eli Tampereen kautta. 

Löydän kaksi suomalaista, jotka ovat matkustamassa Riikaan asti. He päivittelevät matkaseurueemme tavoitetta istua paikallamme Varsovaan ja takaisin. Toinen heistä on sitä mieltä, että reissua voisi harkita kesällä, kun ikkunasta näkisi ulos. Se on hyvä huomio. 

Kuskilla ja meillä ei ole yhteistä kieltä. Muuten rupatella ei tarvitse, mutta kun yritämme Länsiterminaalissa selvittää, milloin linja-auto jatkaa matkaansa Tallinnan satamasta, venäjänkieliset vastaukset eivät lohduta meitä. Niinpä siirrymme laivaan. 

Neljällä mantereella toimivan Flixbussin astuminen Suomen markkinoille tapahtui pidentämällä Varsova-Tallinna-reittiä Suomenlahden yli Helsinkiin ja Vaasaan asti. Koko reitti kestää 28 tuntia, joista muutama menee laivassa jaloitellen. Helsingistä kyytiin hypätessä yhdensuuntainen matka sisältää noin kuusitoista tuntia bussissa istumista. Tampereelta tullessa mukaan voi tietysti laskea myös Helsinkiin pääsemiseen käytetyt tunnit. 

Matka Helsingistä Varsovaan maksaa yhteen suuntaan alle kuusikymppiä. Halvemmallakin Puolaan siis pääsisi. 

Tallinnassa istahdamme jälleen linja-auton penkkeihin. Kello on seitsemän tienoilla illalla, ja perillä Puolassa ollaan kymmeneltä aamulla paikallista aikaa. Kulkupeli nytkähtää liikkeelle, ja valot himmenevät. Mainostettu wifi ei aivan pelitä, eivätkä lukuvalot toimi. 

Jos linja-autossa on laulun mukaan tunnelmaa, tällaista se on: pitkälle iltaan äänimaisema koostuu bussin huminasta, kattokaiuttimista tulevasta pop-musiikista, ainakin neljällä eri kielellä käydyistä keskusteluista sekä Leonardo DiCaprion ja Jonah Hillin vuorottaisesta karjunnasta, kun edessäni istuvat suomalaismiehet katsovat läppäriltä Wolf of Wall Streetiä – ilman kuulokkeita tietysti. 

Tienlaitojen valot pyyhkivät tasaisin väliajoin matkustamon päiden ylitse. Välillä pimeyteen repeytyy kirkas, jääkaappivalon värinen aukko, kun joku menee vessaan. Siellä ei pysty istumaan suorassa, eikä hanasta tule vettä. Sentään on vessa. 

Toiseutta ja vodkaa

Jokin idässä kiehtoo suomalaisia. Antero Holmila kirjoittaa Suomalaisten kylmä sota -kirjassaan, että Neuvostoliitto tarjosi suomalaisturisteille eksotiikkaa ja toiseuden kokemuksia. 1970- ja 1980-luvuilla Suomesta tehtiin itään niin paljon matkoja, että joka kolmas ulkomailla käynyt suomalainen oli käynyt Neuvostoliitossa, arvioi Ville-Juhani Sutinen Neukkuturismi-kirjassa. 

Aleksanteri-instituutin tutkimuskoordinaattori ja Venäjän kulttuurihistorian dosentti Elina Kahla taas on sitä mieltä, että puhe Venäjän ymmärtämisestä näillä matkoilla on klisee. Kahlan oma kokemus 1980-luvulta matkanjohtajana esimerkiksi Pietarissa, Tallinnassa ja Riiassa oli se, että ihmiset eivät olleet niinkään ymmärtämässä erilaista kulttuuria vaan ostamassa vodkaa ja rakentamassa rauhaa naapurin kanssa, jota vastaan oli sodittu. 

Samaa ennakkoluulottomuutta Kahla toivoisi nyt, kun Suomen idänsuhde on surkeampi kuin aikoihin. Että idässä nähtäisiin muutakin kuin pahuus, eikä omilla aivoilla ajattelu loppuisi. 

Aluksi Flixbussimme ajaa pittoreskin Tallinnan lävitse. Ensimmäinen stereotyyppistä neuvostokarvalakkia pitävä ihminen näkyy kuuden minuutin ajamisen jälkeen. Kun Tallinna on ohitettu, avautuvat laajat lumiset pellot. Mustien puiden viiva on minuutti minuutilta tuhnuisempi vesiväriveto vaalean maan ja tumman taivaan välissä. Marraskuinen illan pimeys alkaa muuttua yön pimeydeksi. 

Rosa Liksomin klassikkoteoksessa Hytti nro 6 matkataan juuri Siperian-junassa. Meidänkin reittimme maisema on sellaista kuin Liksom kuvailee, pitkälle ulottuvaa tyhjyyttä. Eikä ihme – tällaistahan tässä maailmankolkassa on, myös Suomessa.  

Ennen Pärnuuta ohi vilahtaa vain aaltomaisen muotoinen huoltoasema. Sen jälkeen tien vieressä lumen alla seisoo neljä hylättyä traktoria.  

Riian Ikean edustalla linja-automme jumittuu yhtäkkiä hankeen. Renkaat pyörivät tyhjää ja matkustajat alkavat kuikuilla ulos ikkunoista, kun kuskit korottavat toisilleen ääntään venäjäksi. Kukaan ei halua jäädä tänne. Lopulta kunnon rykäisy tuo pitoa renkaiden alle, ja matka jatkuu. 

Kun Baltiassa ohitamme Hesburgereita ja Nesteitä, olo on suomalaisena jopa kolonialistinen. Andres Kasekampin luonnehdinta Baltian historia -kirjassa siitä, kuinka pakanalliseen Liettuaan vuosittain järjestetyistä ristiretkistä tuli 1300-luvulla Euroopan ritarijäbien yleinen aikuistumisriitti, tuntuu kiusallisen samaistuttavalta. 

Peltoja tuijottaessa tulee pohtineeksi myös sitä, miten menneisyyden taakan alta pois pyristelevät itäeurooppalaiset kokisivat sen, että kolme suomalaista yrittää etsiä juuri tuota menneisyyden taakkaa heidän mailtaan. Moderni matkailu on moraalisesti arveluttavaa pällistelyä, eikä tämä reissu ole poikkeus, vaikkemme olekaan etsimässä itseämme Balilla. 

Yöllä saavumme Riikaan. Matkalla kaikki tauot ovat kymmenisen minuutin pysähdyksiä. Liian kauas bussilta ei kannata harhailla, sillä kuskit eivät ilmoita lähtemisestään. He polttavat vuorotellen tupakkaa oven vieressä, ja sitten matka jatkuukin jo. Tankkaustaukojen aikana aikataulussa pysytään tupakoimalla toinen käsi bensaletkussa kiinni. 

Viikonloppu Varsovassa

Idän tunnelma, se mainittu toiseus, alkaa paradoksaalisesti tuntua kunnolla vasta, kun bussi on ajanut yhden aikavyöhykkeen länteen päin. Puolan puolella radiosta soi tuttuja pop-kappaleita, joiden säkeistöt on korvattu slaavikovereilla. Aamupäivällä Varsovaa lähestyttäessä harmaat kuutiokerrostalot alkavat vilistä maisemassa. 

Viimeinen pysäkki ennen Varsovaa on Łomża, jossa pysähdymme torin viereen. Käyn jututtamassa kananmunia ja kaalia myyvää vanhaa miestä. Nähtyään kaulassani roikkuvan kameran hän kaivaa taskustaan kännykkänsä ja tarjoaa sitä minulle. Ymmärrän jaetun pantomiimikielemme perusteella, että tarkoituksena on katsoa hänen ottamiaan kuvia. Niissä esiintyy valkoinen labradorinnoutaja ja tasakattoinen pieni talo.  

Syvällisempää haastattelua en kuitenkaan saa, sillä bussikuskien tupakat ovat palaneet loppuun. Kaalinmyyjä hymyilee harvoilla hampaillaan ja vilkuttaa. 

Varsovaan saavutaan lauantaiaamuna. Pian selviää, että siinä missä kylmän sodan suomalaiset elivät herroiksi matkoillaan Itäblokin maihin, ei asetelma ole järin muuttunut. Holmilan kirjan mukaan yhdellä sukkahousuparilla saattoi saada vaihtokaupassa kuusi pulloa vodkaa. Aivan niin kovaan kurssiin ei nyky-Puolassa pääse, mutta ravintolaillallisen ja pari kierrosta ruokajuomaa saa alle viidellätoista eurolla. 

Flixbussit saapuvat Varsovaan aamuisin ja lähtevät iltaisin. Sunnuntai-iltana istahdamme oikeaan linja-autoon luultuamme ensin kaksikerroksista maanteiden luksusristeilijää kulkupeliksemme. Flixbussin parempi kalusto suuntaa kuitenkin Pariisiin, ja meidän on tyytyminen rähjäistä Paunun bussia muistuttavaan ajoneuvoon. 

Kahden päivän ajan on Varsova nyrkkeillyt meiltä ilmoja pihalle. Puolassa menestyvän oikeistokonservatiivisen Laki ja Oikeus -puolueen politiikka ja maan huolestuttava demokratiakehitys ovat näkyneet katukuvassa enemmän kuin kuvittelisikaan.  

Ensimmäisiä näkyjä kaupunkiin astuessamme on ollut suurta, kuolleita sikiöitä esittänyttä plakaattia perässään vetänyt auto, jonka ikkunasta huudetaan megafoniin vihaisen kuuloista tekstiä aborteista. 

Poliiseja olemme nähneet viikonlopun aikana enemmän kuin missään muualla. Vain yksi ihminen on yrittänyt majoittua metrotunnelissa, mutta poliisit ovat olleet heti nostamassa häntä ylös. 

Toisaalta myös menneisyys näkyy kaupungissa. Stalinin satelliittivaltiolleen lahjoittama kulttuuri- ja tiedepalatsi kohoaa keskellä Varsovaa kuin Sauronin silmä. Mennyt totalitarismi ja nykyinen kevytversio ovat jatkuvasti ja samanaikaisesti läsnä. 

Via Dolorosa

Nyt Varsova jää kuitenkin taaksemme. Tulomatkan kyyti alkaa tuntua ylelliseltä, sillä nyt jalkatilaa on puolet vähemmän, jousitusta ei ole eikä ilma kierrä. Pääasiassa miehistä koostuva bussilastillinen soittaa yhtä aikaa Facetime-puheluita äänet täysillä ja Itä-Euroopan kaikilla kielillä. Kuskit tekevät ohituksia pieniin väleihin. Tällä kertaa vessasta on paperi loppu. 

Ahtaassa ja hikisessä sopessa unen ja valveen rajamailla nuokkuminen saa suun tahmeaksi. Ilmastointi ei toimi, mutta tuuli ulisee keskikäytävää pitkin. Sitä taas tasapainottaa tulikuuma patteri seinän vieressä.  

Kiristyneeseen pakkaseen jaloittelemaan astuessa hikiseksi muhinoituneet ruumiintaipeet alkavat välittömästi kangistua. Kymmenen minuutin tauot venyvät nyt puolen tunnin pysähdyksiksi ilman mitään ilmeistä syytä. 

Tämä kulmista repsottava pakettimatka sopii heille, jotka ovat kyllästyneitä suomalaisille tyypilliseen matkailuun – siis siihen, että lennetään antiseptiseltä lentokentältä toiselle ja maataan viikko altaanreunalla. Jos asennoituu oikein, Varsovaan maata pitkin matkaamalla voi tavoittaa jotakin harmaasta mutta absurdista neuvostoestetiikasta. Hyvää oloa metsästävälle travellerille matkaa ei voi sen sijaan suositella.  

Kun matkaseurueeni yrittää nukkua, tuijotan pimeyden keskellä tönöttävien huoltoasemien hehkuvia neonvaloja ja pohdin, miksi päätimme tulla linja-autolla myös takaisin päin. Edes slaavilainen poppi ei enää soi radiosta. 

Oletettavasti Suwałkissa, lähellä Valko-Venäjän rajaa, hätkähdän horkastani hetkeksi hereille, kun kyytiin nousee kaksi suomalaismiestä Ukrainan asevoimien vaatteissa. Toinen on tatuoitu naamaan asti. He puhuvat hiljaa ja vakavina keskenään. 

Aamupäivällä Virossa näemme jo ulos ikkunoista. Nyt oliivinvihreään pukeutuneet sotilaat katselevat bensatolppia, joissa polttoaine maksaa joitakin kymmeniä senttejä vähemmän litralta kuin Suomessa. Toinen heistä kommentoi, että pitäisi koota porukka, jonka kanssa aloittaa sisällissota Suomessa, jotta meille saataisiin samat bensiinin hinnat. Toinen hymähtää ymmärtävästi.

Tärisevä kyyti kirnuaa tuota kommenttia ja koko matkaa koskevat ajatukset päässäni vaahdoksi. En saa enää mistään kiinni. 

On vain tie. Via Baltica.