Sysäsikö Putin demokratian kriisiin? – Ei, demokratia on aina kriisissä

Demokratia on monitasoinen tapa- ja aatekokonaisuus. Sitä kuvaavat määreet usein vaihtelevat sen mukaan, minkä nähdään tai toivotaan olevan kaikkein tärkeintä demokratian toiminnan kannalta. Liberaalien demokratioiden ylimpinä yhteisinä nimittäjinä ovat avoimet ja vapaat vaalit sekä riippumaton oikeusjärjestelmä. Niistä koostuvan tapakokonaisuuden lisäksi demokratialla tulee olla ehdoton aatteellinen perusta, johon kuuluvat ainakin vapaus, tasa-arvo ja vastuullisuus.

Vastuullisuus tarkoittaa, että päätöksentekijät toimivat moraalisesti ja äänestäjät ovat perillä päätettävistä asioista. Kansan valtiolle luovuttamaa valtaa on käytettävä kansan hyväksi. Äänestäjien tulee kyetä tulkitsemaan politiikan tuotoksia ja tarvittaessa muuttamaan järjestystä. Tällä tasolla demokratia tarkoittaa ensisijaisesti sitä, että jokaisissa vaaleissa joku on häviäjä.

Onko demokratia kriisissä? Kysymykseltä ei ole voinut välttyä viimeisten vuosien aikana. Kysymys herää demokratian kannattajissa eritoten silloin, kun vapaus tai tasa-arvo vaikuttavat heikkenevän. Tällainen kehitys asettaa senhetkisen systeemin oikeutuksen ja tarkoituksen kyseenalaisiksi. Jos perustavanlaatuiset arvot eivät toteudu, on nykyisessä tilanteessa oltava jotain varsin epädemokraattista.

Demokratiaa vierastavat nostavat kysymyksen pöydälle mielellään samassa yhteydessä turvallisuuden kanssa. On jokin ulkoinen uhka, joko todellinen tai kuviteltu, jolta suojautuminen ajaa muiden arvojen edelle. Kun valtaa sitten keskitetään turvallisuuden takaamiseksi, sen palauttaminen voi olla tiukassa.

Mitä on hyvä elämä?

Demokratiaa on usein pidetty länsimaiden näkökulmasta tuotteena, joka myy itse itseään. Ja mikäli tavara ei tee kauppaansa, on pakkomyyntikeinojenkin katsottu lopulta olevan asiakkaan parhaaksi. Toki usein näissä tapauksissa varsinainen myyntiartikkeli on todellisuudessa ollut jotakin muuta kuin demokratiaa.

Demokratiaa väkisin edistettäessä on kantapään kautta opittu, että tasavalta ei toimi plug-and-play -ratkaisuna. Se tarvitsee orgaanisen ideologisen kasvualustan. Demokratia vaatii ennen kaikkea luottamusta sitä kohtaan, että jaettua valtaa käytetään tarkoituksenmukaisesti ja yhteisten pelisääntöjen puitteissa. Luottamus vallankäyttöön on kulttuurihistorian syvärakenteista riippuva asia.

Eri hallintojärjestelmät rakentuvat erilaisten poliittisten filosofioiden varaan. Edustuksellinen demokratia nojaa vahvimmin liberalismiin, jonka mukaan hyvä elämä edellyttää oikeudenmukaisuuden ja itsemääräämisoikeuden ensisijaisuutta sekä tasa-arvoa. Tältä pohjalta syntyy sekä tarve että edellytykset demokraattiseen hallintotapaan.

Syvällisen aatehimmelin varassa toimiva demokratia on ennen kaikkea jatkumo. Siihen on sisäänrakennettu katkeamaton taistelu vallan liiallista keskittymistä ja sen korruptoivaa luonnetta vastaan. Demokratia voidaan nähdä ikään kuin lukittuna ikuiseen kamppailuun sen vastinparia eli autoritarismia kohtaan.Autoritarismin eri muotoja yhdistää harvainvaltaa suosiva poliittinen konservatismi.

Filosofian professorin ja kirjailijan John Christmanin mukaan konservatismissa edellä mainitut arvot eivät ole hyvän elämän ainoat mahdollistajat. Esimerkiksi sosiaalisten suhteiden oikeudenmukaisuus on vain yksi hyvän elämän tekijä muiden joukossa, eikä se ole itsearvoisesti sen tärkeämpää kuin vaikkapa hyvä terveys tai turvallisuus. Jos oletettu yhteisön etu sitä vaatii, kuuliaisuus ja auktoriteetti voivat ajaa yksilön autonomian edelle.

Demokratian eroosio

Konservatismin ytimessä on jo nimensä mukaisesti perinteiden vaaliminen. Tämä tiivistyy siihen, että edistysmielisiä uudistuksia kohtaan suhtaudutaan epäilevästi, sillä vaarana on perinteiden tuhoutuminen. Konservatiivisessa eetoksessa muutos tuo harvemmin hyvää kuin pahaa.

On huomionarvoista, että vaikka epäoikeudenmukaisuus yleisesti ottaen vähenee yhteiskunnan progressiivisuuden myötä, se yleensä tarkoittaa myös ongelmien haarautumista. Christman on todennut, että konservatismissa pelätään enemmän sitä, että mahdollisesti tuhotaan jotain, mikä yhteiskunnassa on hyvää, kuin sitä mitä tapahtuu, jos vika jätetään korjaamatta.

Konservatismin kannattaminen ei tietenkään tarkoita automaattisesti luisumista diktatuuriin. Sillä on merkittävä oma roolinsa poliittisessa järjestäytymisessä ja poliittisen päätöksenteon eri konteksteissa. Historia tuntee esimerkkejä myös liberaaleista autokratioista ja konservatiivisista demokratioista.

Erityisenä dogmina äärikonservatismi on kuitenkin demokratiaa vastustavien voimien merkittävin ominaispiirre.

Eteenpäin jyskyttävä kone

Kansainvälisen politiikan teoreetikot Ty Solomon ja Brent Steele huomauttavat, että 2000-luvun äärimmäiset maailmantapahtumat ovat saaneet teollistuneiden maiden ihmisiä epäilemään ”länsimaista järkeä”. Liberalismin taustalla vaikuttava lupaus moraalisesta edistyksestä on tuottanut pettymyksen. Solomonin ja Steelen mukaan tämä on lopulta tarkoittanut kollektiivisessa tietoisuudessa sijaitsevan käsityksen kyseenalaistamista, jonka mukaan ”alati eteenpäin jyskyttävää konetta ohjattaisi jotain tiettyä päämäärää kohti”.

Christman esittääkin, että pääkritiikki liberalismia kohtaan liittyy sen erityisyyden hämärtymiseen. Konservatiivisuuteen verrattuna sen voidaan ajatella jättäneen yhteisölliset arvot ja yhteiskunnallisen vakauden vaille niiden ansaitsemaa huomiota. Ennakko-oletus liberaalin näkökulman neutraalista universaaliudesta ei näin ollen päde ja se nähdään yhtenä nurkkakuntaisena arvojärjestelmänä muiden joukossa. Tähän asetelmaan perustuu paljolti se mitä nykyään kutsutaan demokratian kriisiksi.

Demokratian vaarantuminen voi siis alkaa liberalismin periaatteiden heikkenemisestä. Tyytymättömyys liberaaleihin demokraattisiin arvoihin hyvän elämän takeena on kasvattanut autoritaaristen populistien suosiota. Pahimmassa tapauksessa äärikonservatiivisuus alkaa tiivistyä illiberalismiksi, joka etenee yleensä asteittain ja vaivihkaa – usein ainakin aluksi hiljaisen hyväksynnän siivittämänä.

Demokratian murentamisella tarkoitetaan sitä, että jo demokraattisena pidettyjen valtioiden valtaapitävät alkavat heikentämään kansanvaltaisia instituutioita kuitenkaan lakkauttamatta niitä täysin. Hienovarainen prosessi ei ole tahatonta toimintaa.

Tutkijat Steven Levitsky ja Daniel Ziblatt käyttävät ilmiöstä jalkapallovertausta. Ensin ”alistetaan erotuomarit” rajoittamalla oikeuslaitoksen ja virkamiehistön riippumattomuutta. Sen jälkeen ”heikennetään vastustajia” eli tukahdutetaan oppositio. Lopulta ”muutetaan pelin sääntöjä” eli esimerkiksi vaalitapaa tai perustuslakia toisen osapuolen eduksi.

Malliesimerkkeinä viitataan usein nykyiseen tilanteeseen Unkarissa tai Puolassa. Alan merkittävimpänä uranuurtajana on kuitenkin pidettävä Vladimir Putinia ja niin kutsuttua venäläistä näennäisdemokratiaa.

Vaikeudet kasautuvat

Akateemikkokirjailija David Runciman on sanonut, että demokratian historia on samalla sen kriisien historiaa. Demokratiat ovat hyviä toipumaan kriiseistä, mutta huonoja välttämään niitä. Aina kun vaikuttaa siltä, että asiat sujuvat melko hyvin, alkavatkin ne pian jo mennä taas huonompaan suuntaan.

Globaali demokratisoituminen on kuitenkin edennyt aaltoliikkeen omaisesti toinen toistaan pahemmista vaikeuksista huolimatta. Runcimanin mukaan silloin tällöin yllättävältäkin tuntuneet voitot ovat saaneet aikaan itseluottamuksen ansan. Helposti kuvitellaan, että demokratia voi selviytyä mistä tahansa. Mitä uhkaavamman tilanteen demokraattinen järjestelmä pystyy torjumaan ja voittamaan, sitä pätevämpänä sitä pidetään. Vaarallinen ajatusharha voi lopulta johtaa kriisiin, joka on liian iso voitettavaksi.

Vielä ennen Putinin hyökkäystä Ukrainaan monet länsimaissa pitivät koronarajoituksia demokratian suurena uhkana. Pandemiaan liittyvistä mielenilmauksista äärimmäisin nähtiin Ottawassa, jossa muualta Kanadasta paikalle kokoontunut Convoy-liike otti pääkaupungin keskustan panttivangiksi tukkimalla tiet ajoneuvoyhdistelmillä ja soittamalla äänitorvia ympäri vuorokauden. Noin kolme viikkoa kestäneen protestin purkamiseksi julistettiin lopulta hätätila, ja muun muassa sen rahoitukseen puuttuminen nähtiin joissain paikoissa syvästi demokraattista mielipiteen- ja sananvapautta loukkaavana toimenpiteenä. Kyse ei kuitenkaan ollut sensuurista tai kansalaisoikeuksien polkemisesta, vaan kaupungin palauttamisesta sen asukkaille.

Torstaina 24. helmikuuta asiat asettuivat perspektiiviin. Demokraattisesta itsemääräämisoikeudesta taistellaan tällä hetkellä Euroopassa asein. Ei ole enää epäselvyyttä siitä, mikä uhkaa eniten demokraattista yhteiskuntajärjestystä. Putinilaista autoritarismia jotenkuten jopa siedettiin tähän asti, ja sitä on jäljitelty laajasti muualla.

Ikään kuin synkkänä muistutuksena on nyt lopulta nähty, mihin demokratian mureneminen voi oikeasti pahimmillaan johtaa – sotaan.

Odotusten punnitseminen

Vaikka Ukraina ei ole esimerkiksi pahan korruptio-ongelmansa takia ollut mikään demokratian mallimaa, on kyse siitä mitä ukrainalainen kansakunta laajemmin edustaa. Ukrainalaiset käyvät sotaa tällä hetkellä paitsi maansa puolesta, myös demokratian ja siihen olennaisesti kuuluvan valtiosuvereniteetin asemasta maailmanjärjestyksessä tulevina vuosikymmeninä.

Tilanne on lievästi ilmaistuna vaikea. Ukrainan tukijoiden on pyrittävä kaikin puolin estämään Putinin tavoitteiden toteutuminen ilman, että kriisi eskaloituu.

Ennennäkemättömän laajamittaisilla pakotteilla on tarkoitus myös iskeä tavallisten venäläisten itsetuntoon. Taustalla piilee varovainen toive siitä, että Putin saataisiin ajettua myös sisäpoliittiseen nurkkaan. Vaikka Putinin sota ei ole ensisijaisesti sota demokratiaa vaan Ukrainaa vastaan, kyseessä on silti demokratian modernin ajan vakavin mahdollinen stressitesti.

Toimiiko demokratia?

Ei tulisi kuitenkaan olettaa, että kaikkien valtioiden tulee olla demokraattisia. On syitä, joista johtuen demokratia ei ole jokaiselle yhteiskunnalle istuva patenttiratkaisu. Sodan ja kärsimyksen minimoimiseksi kansainvälisen toiminnan tulee kuitenkin nojata monenkeskiseen vuorovaikutukseen ja sopimusperusteisuuteen, eli luottamukseen ja vastuullisuuteen.

Christman on teksteissään todennut, että pohjimmiltaan liberalismia ja konservatismia yhdistää niiden pluralistinen arvonäkökulma. Molemmat filosofiat voivat omasta puolestaan hyväksyä, että hyvän määritelmät saattavat vaihdella yhteiskunnasta toiseen sen sijaan, että olisi olemassa vain yksi kaiken peittoava hyvän teoria.

Demokratian toimivuutta voidaan tarkastella lukemattomista eri näkökulmista, eikä mittareiden valitseminen käy arvovapaasti. Onko demokratia kriisissä, jos taloudellinen tai sosiaalinen epätasa-arvo kasvavat, mutta joka vaaleissa on eri voittajat? Onko valtion epäonnistunut ulkopolitiikka tai yksilön kaventuneet uramahdollisuudet toimimattoman demokratian vika? Tulisi kysyä, johtuuko tyytymättömyys demokratiaan sen varsinaisista omista puutteista, vai siitä, että sen toimintaa pidetään itsestään selvänä?

Muuttuneen maailmantilanteen myötä suomalainen demokratia on kohtaamassa yhden sen historian suurimmista ulkopoliittista valinnoista. Kantaa Nato-jäsenyyteen on pidetty auki yli 30 vuotta. Suurimmaksi osin siksi, että päätös on voitu jättää tekemättä. Yksiäkään vaaleja ei olisi voitettu olemalla aiheesta jyrkästi kumpaakaan mieltä, mutta strategisen päättämättömyyden aika uhkaa nyt olla ohi.

Huolimatta siitä, päätyykö maa lopulta sotilasliittoumaan vai ei, on ensiarvoisen tärkeää että prosessi on viimeisen päälle demokraattinen. Jännittävin piirre päätöksenteossa on kansanäänestyksen rooli. Aiemmin kansanäänestyksen järjestämisen puolesta ovat pääosin puhuneet Natoon liittymisen vastustajat, mutta nyt vaikuttaa siltä, että kansanäänestys on saanut uutta tukea liittoumaan haluavista.

Aikanaan suomalaisille on jo ehditty luvata, että lopullista päätöstä edeltää kansanäänestys, mutta tosiasiassa se ei ole välttämätön. On mielenkiintoista seurata, mitkä seikat vielä vaikuttavat siihen, uskalletaanko asiaa kansalta kysyä.