”Tee mitä huvittaa, äläkä mieti, mitä sinulta odotetaan” – Vastavalmistuneen vinkit antoisaan opiskeluelämään

Toukokuun 20. päivä valmistuin yhteiskuntatieteiden maisteriksi pääaineenani journalistiikka. Hain tutkintotodistuksen ilman kummempia juhlallisuuksia opintotoimistosta. Tuni-naama myhäili kylmänä tuoreessa tutkintotodistuksessa ja opintosihteeri onnitteli pleksilasin takaa.

Vuonna 2015 menin yhtenä ihmisenä opintoputkeen ja vuonna 2021 tulin toisena ihmisenä ulos. Matkalla putkikin muuttui aivan toisenlaiseksi. Tuossa ajassa yliopistot ja ammattikorkeakoulu yhdistyivät violetiksi brändiksi, tiedekuntani ja opintosuunnitelmani muuttivat muotoaan. Sisu otettiin käyttöön onneksi vasta silloin, kun jo viimeistelin opintojani. Yliopistobyrokratiasta en näiden vuosien jälkeenkään ymmärrä hölkäsen pöläystä, mutta sen sijaan olen oppinut valtavasti esimerkiksi yhteiskunnasta, itsestäni ja työelämästä.

Koronarokotusten ansiosta syyslukukausi alkoi tänä vuonna toiveikkaampana kuin aikoihin. Kävellessäni keskustakampuksen ohi haalareihin pukeutuneet ja iloisesti porisevat opiskelijat sykähdyttivät jotain sisimmässäni. Syinä oli sekä vihdoin päättymässä oleva korona-aika että se tosiasia, etten tule enää olemaan osa tätä kaikkea.

Muistan hyvin sen tunteiden sekamelskan, joka iski ensimmäisenä opiskelusyksynä. Vatsassa oli perhosia kuin teini-ikäisellä ja olemukseni epävarma kuin ekaluokkalaisella. Mielessä pyöri kysymyksiä: Pärjäänkö kielitaidollani englanninkielisen tutkimuskirjallisuuden kanssa? Saanko kavereita? Kelpaanko?

Tampereen yliopistossa viettämäni vuodet olivat tähänastisen elämäni parhaimpia ja täynnä monenlaisia tunteita. Seuraavaksi kirjoitan kolmesta asiasta, jotka olisin halunnut tietää jo ensimmäisenä opiskeluvuonna. 

1. Kaverit löytyvät ajan kanssa

Monien muiden tavoin muutin Tampereelle opiskelemaan muualta, eikä minulla ollut paljoa kavereita kaupungissa.

Tarve kuulua porukkaan on ihmisen perustarve. Jo ennen koronaa korkeakouluopiskelijoista 4–10 prosenttia tunsi itsensä hyvin yksinäiseksi. Ajoittaista yksinäisyyttä ilmeni tutkimusten mukaan jopa 40 prosentilla. Korona lisäsi yksinäisyyttä entisestään.

Perinteisesti ajatellaan, että fuksiaiset ja sitsit ovat paikkoja, joissa ainejärjestöihmiset hitsautuvat yhteen. Itse en erityisemmin kokenut kuuluvani joukkoon opiskelijatapahtumissa. Olin 26-vuotias fuksi, eli vanhempi kuin valtaosa, ja elänyt jo kertaalleen elämässäni villin haalaribiletysajan. Aluksi tuntui, että tullakseen huomatuksi joukossa pitäisi olla kovaääninen ja osallistua kaikkiin tapahtumiin.

Niille, jotka kamppailevat samanlaisten ajatusten kanssa parhaillaan, haluaisin sanoa, että ei kannata hätäillä. 

Oman kaveriporukan löytäminen ottaa aikansa. Itse löysin ”omat ihmiseni” toisen vuoden puolessa välissä. Ensimmäisenä vuonna emme olleet juurikaan kiinnittäneet huomiota toisiimme. Paremmin tutustuessamme tajusimme, että meillä oli paljon yhteistä.

Toisaalta kavereita ja ystäviä voi saada myös muualta kuin omalta vuosikurssilta tai omasta ainejärjestöstä, myös yliopiston ulkopuolelta. Koko kaupunki on täynnä harrastusmahdollisuuksia ja kulttuuria, joiden parista voi löytää huippuihmisiä.

Opiskelujen alkuvaiheessa myös jatkuva puhe verkostoitumisesta sai minut voimaan pahoin. Siitä puhutaan aivan liikaa opiskelun yhteydessä. On aika kyyninen ajatus, että ihmisiin kannattaisi tutustua ensisijaisesti siksi, että heistä voi olla hyötyä joskus tulevaisuudessa. Erityisesti opiskelujen alussa verkostoitumispuhe asettaa myös lisää paineita sille, että yliopistossa sosiaalisuutta pitäisi jotenkin suorittaa.

2. Monella muullakin on huijarisyndrooma

Yliopiston aloitus oli tunteiden vuoristorataa. Kateus, vertailu ja epävarmuus vaivasivat minua opintojen alkumetreillä.

En ollut koskaan uskonut, että olisin riittävän älykäs pärjätäkseni yliopistossa. Olin vuosien aikana tuntenut itseni lukemattomia kertoja liian tyhmäksi ja tietämättömäksi, ja kadehtinut niitä, joilla on ennestään alan työkokemusta sekä niitä, jotka osasivat argumentoida asiansa viiltävän napakasti.

Kun uskalsin puhua tunteista opiskelukavereilleni, ymmärsin kuinka yleisiä ne ovat. Työluokkaisesta taustasta tulevilla huijarisyndrooma on tuikitavallinen. Jos ei ole perheestä, jossa olisi kannustettu kriittiseen intellektuelliin keskusteluun sivistyssanoineen, sitä tuntee itsensä helposti palikaksi, kun ei ymmärrä akateemista puhetta. Alussa yhden ainoan tieteellisen tekstin läpi kahlaaminen tuntui lähes yhtä mahdottomalta urakalta kuin lukea kannesta kanteen Volter Kilven Alastalon salissa. 

Myöhemmin olen huomannut, että akateeminen puheenparsi kyllä aukeaa ajan kanssa ja tieteellisen tekstin lukeminen muuttuu toiston kautta helpommaksi.

Kateus muita kohtaan oli vaikea pala nieltäväksi. Kadehdin opiskelukavereitani erityisesti silloin, kun he pääsivät (ja ennen kaikkea uskalsivat hakea) toimitusharjoitteluun valtakunnallisesti arvostettuihin työpaikkoihin. Alalla on varsin kilpailullinen asetelma. Toimittajia koulutetaan enemmän kuin töitä on tarjolla ja mediatalot voivat kylmästi valita hakijoista parhaat päältä. Kilpailuasetelma syö itsetuntoa ja yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Vaikeisiin tunteisiin auttaa kokemukseni mukaan aika. Ja luotettavat ihmiset, kenelle niistä voi puhua.

3. Tee opiskelusta itsesi näköistä

Tärkein neuvoni opintojen sisältöä miettiessä on: tee mitä huvittaa, äläkä mieti, mitä sinulta odotetaan. Käytä mielikuvitusta. Sisun kätköistä kannattaa kuopsuttaa esiin kaikki kummalliset ja kiehtovat sivuainekurssit. Kursseja valitessa ei kannata miettiä pelkästään työllistymistä ja hyötyä.

Opintoihin liittyy nykyään vahva vaatimus tehokkuudesta, mutta sen kohdalla voi itsekseen pohtia, kuinka suuri painoarvo sille kannattaa antaa.

Opiskelu on kokeilun, erehdyksen ja oman jutun etsimisen aikaa. Pääainettakin on täysin sallittua ja suositeltavaa vaihtaa, jos ensimmäinen valinta ei tunnu omalta. Ajattelisin, että kaikkien ei tarvitse päätyä oman alan töihin heti ensimmäisten opiskeluvuosien aikana, tai valmistua maisteriksi tavoiteajassa.

Jos kiinnostavia työmahdollisuuksia tai projekteja tulee vastaan, niihin kannattaa toki tarttua, jos opiskelun lisäksi jaksaa ja pystyy. Koin opintoihin kuuluvan työharjoittelun ja kesätyöt maakuntalehdissä tärkeinä työelämään siirtymisen kannalta. Toisaalta myös vapaaehtois- ja talkootyöt ovat avartaneet mahdollisuuksien horisonttia tulevaisuuden työn suhteen. 

Toisena opiskeluvuonnani lähdin talkoolaiseksi tekemään Tulli Block Party -katujuhlia ja Elävän kirjallisuuden festivaaleja, koska ajattelin, että olisi kivaa olla mukana järjestämässä kiinnostavia tapahtumia. Talkoohommat ovat rentoja ja niihin pääsee matalalla kynnyksellä mukaan, minullakaan ei sellaista ennalta ollut. Tapahtumien kautta tutustuin eri aloilla opiskeleviin ja työskenteleviin ihmisiin. Tuli kaupan päällisiksi ”verkostoiduttua”.

Opinnonohjauksen merkitystä ei pidä myöskään väheksyä. Ohjausta ja apua kannattaa hakea oma-aloitteisesti, jos sitä ei muuten saa riittävästi. Minulla kävi hyvä tuuri, koska hops-ohjaajani oli kannustava ja loi uskoa tulevaan silloin, kun olin hieman epätoivoinen.

Ja lopuksi yksi tärkeä käytännön neuvo: Liity työttömyyskassaan ja ammattiliittoon viimeistään pari vuotta ennen valmistumista. Tulevaisuuden sinä taputtaa kiitoksen olalle, sillä valmistumisen jälkeen ansiosidonnaisella on huomattavasti rennompaa miettiä seuraavaa liikettä kuin Kelan työttömyyspäivärahoilla.