Tehtäväänsä riittävä – Reportaasimatka välttämättömän turhuuden äärelle

Kuvaaja ohjastaa takavuosien ruotsalaista luksusautoa läpi vihmovan ja kaikkivaltiaassa marraskuussa vellovan Hämeen. Edellisenä iltana olen hermoillut tuntikaupalla vaatteideni kanssa kuin ensitreffeille valmistautuva. En omista mitään käytännöllisiä maastovaatteita, mutta yritän improvisoida.

Olen päätynyt jenkkiarmeijan parkatakkiin lisävuorineen. Tai ei se oikeasti mikään jenkkiläinen ole, vaan Kiinassa valmistettu kopio. Ennen nukkumaan menoa vahasin vielä brittiläiset työkenkäni, jotta ne kestäisivät kuraa. Eivätkä nekään mitkään brittiläiset ole, vaan tuotanto on aikaa sitten siirretty Kaakkois-Aasiaan. Jalassa minulla on amerikkalaiset suorat työhousut. Niitä ei työmiehillä juuri näe, enemmän kyse on työläishenkisestä katumuodista. Valmistaja sulki viimeisen tehtaansa Yhdysvalloissa 2018.

Välillä tuntuu, että elämme menneen vuosisadan museossa, jossa kaiken polttoaineena toimii nostalgia. Niin monet tv-sarjatkin sijoittuvat johonkin kuviteltuun menneisyyteen, kun maailma oli täynnä intoa ja huolesta vapaa.

Sentään varastolaatikon pohjalta onkimani armeijan villapaita on aito. Tiedän, koska varastin sen itse. Vaikka ei sekään mitään oikeaa villaa ole.

Kun auto pysähtyy Pornaisissa panssarivaunujen ja sotilasajoneuvojen täyttämään pihaan, yritän koota ajatuksiani.

Taannoin sain keskellä yötä oudon energiapuuskan ja lukittauduin kylpyhuoneeseen muistikirjan kanssa. Kirjoitin tunnin tai kaksi ylös tuoksuja, ääniä, korjaamon työvaiheita, käyttöohjeita ja käytännön oikkuja mielessä pyörineestä neuvostoliittolaisesta maastokuorma-autosta. Silloin olin ollut pois armeijasta jo kuusi vuotta.

Puuskasta on nyt toiset kuusi vuotta. Silloin harvoin, kun mitään armeijaan liittyvää huomaan itsekseni ajattelevani, ajattelen sitä neuvostoliittolaista maastokuorma-autoa, mallia Zil-131.

Ukrainan sodan alun myötä olen huomannut ajatusten toistuvan yhä useammin.

Zil, tai oikeammin ZiL, oli venäläinen autotehdas. Nimensä se sai neuvostovenäläiseen tapaan poliitikko Ivan Aleksijevitš Lihatšovilta, joka oli yksi Neuvostoliiton autotuotannon isistä.

Nykyajan autoihin verrattuna Zil-131:ssä ei ole oikein mitään tavallista. Sillä on sielu, tai ainakin jotakin sinne päin.

Zil-merkin alla valmistettiin paitsi neuvostoeliittiä kuljettaneita mustia luksusautoja, myös ihan tavallisia kuorma-autoja. Sellaisia kuin Zil-131, joita käytettiin paitsi sotilasajoneuvona, niin myös paloautoina Itä-Saksassa kuin tukkirekkoina Siperiassa.

Nykyajan autoihin verrattuna Zil-131:ssä ei ole oikein mitään tavallista. Sillä on sielu, tai ainakin jotakin sinne päin.

Auton kehittely aloitettiin jo viime vuosisadan puolivälissä. Samaan aikaan Neuvostoliitossa käytiin The Death of Stalin -elokuvassa vivahteikkaasti esiteltyjä valtataisteluita. Ulkomuodossa näkee, kuinka suunnittelijat ovat toisintaneet 1940- ja 1950-lukujen taitteen amerikkalaisten kuorma-autojen muotoja. Sellaisten merkkien, kuten Studebaker ja REO, tai tutummat Chevrolet ja Dodge.

Maailman amerikkalaisimmat asiat lienevät automotelli, ympärivuorokautinen diner ja bensakäyttöinen V8-moottori.

Tosin Amerikassakin siirryttiin jo sodan jälkeen ripeästi käyttämään kuorma-autoissa diesel-moottoreita. Raskaassa lastissa liikkuvassa autossa diesel on huomattavasti bensakonetta taloudellisempi ja voimantuotannon kannalta järkevämpi vaihtoehto.

Myös Suomessa valmisteltiin 1960-luvulla omaa maastokuorma-autohanketta, jonka lopputuloksena syntyi Proto-Sisuna tunnettu alan klassikkoteos. Projektin alkuvaiheessa autossa oli Sisun oma bensiinimoottori, mutta armeija halusi ehdottomasti vaihtaa sen dieseliin.

Ziliä liikuttaa kuusilitrainen V8. Polttoaineena se käyttää bensiiniä. Ja paljon.

Tuotantoon Zil-131 päätyi 1966. Vuoden 2009 huhtikuussa perussuomalaisten kansanedustaja Pentti Oinonen esitti eduskunnassa kirjallisen kysymyksen, jota hän pohjusti seuraavasti:

”Huhtikuun alussa ilmestyneen Ruotuväki-lehden mukaan armeijamme käyttää lähes 20 vuotta vanhoja, neuvostoliittolaisvalmisteisia ZIL 131 maastokuorma-autoja. Kyseinen ajoneuvomalli kuluttaa bensiiniä 100 kilometrillä peräti 50—70 litraa. Kyseistä ajoneuvoa ei siis voi hyvällä tahdollakaan kutsua ympäristöystävälliseksi.”

Varsinaisessa kysymyksessä tiedusteltiin, aikooko puolustusvoimat korvata autot pienempikulutuksisilla ajoneuvoilla.

Kysymys ei tietenkään koskenut oikeasti ympäristöasioita vaan sitä, miksi Suomen puolustusvoimat yhä 2000-luvulla käyttää ikivanhoja neukkuromuja eikä ajanmukaista kalustoa.

Vastauksessa Oinoselle silloinen puolustusministeri Jyri Häkämies toteaa, että Zilien käyttöä ollaan jo vähentämässä ja niistä on tarkoitus hankkiutua lopullisesti eroon vuoteen 2020 mennessä.

Noin kaksi viikkoa välikysymyksen esittämisen jälkeen kansanedustaja Oinonen piti koko lopun poliittisen uransa ajaksi elämään jääneen hauvelipuheensa, ja noin puolitoista kuukautta siitä minä menin armeijaan ajamaan Zilillä.

Tihutöitä

Varusmiehet ovat menninkäisiä, goblineita. Missä silmä välttää, siellä tapahtuu pieni tihutyö tai sääntörikkomus. Tai sellaisia ainakin me olimme.

Määränpäässä kiipeän Zilin ohjaamoon. Haju on tuttu ja muistuttaa vienosti navettaa. Se saattaa johtua kaikesta kurasta sekä siitä, että ohjaamon verhoilu on osin pahvia ja epämääräistä lumppukuitua.

Näistä autoista ei välittänyt edes vääpeli.

Auton sisällä elämän jäljet näkyvät. Menneet varusmiespolvet ovat kaivertaneet TJ-lukuja ohjauspyörään. Jos töötin painikkeen kampeaisi irti ratin keskeltä, voisi sen alta löytää pieniä paperilappuja, joissa lukisi päivämääriä, sotaharjoitusten pitopaikkoja ja tuskastuneiden kuljettajien terveisiä seuraajilleen. ”Hajotkaa Ziltoniin!”

Ohjauspyörän vasemmalla puolella olevan rengaspaineiden säätövivun alapuolista tekstiä on peukaloitu. Ohjeessa pitäisi lukea vivun asentojen mukaisesti ”tyhjennys–vapaa–täyttö”, mutta varusmenninkäisen työ on sen muuttanut muotoon ”Jenny, vapaa tyttö”. Täysin lapsellista.

Muistelen, että sama tihutyö oli tehty joka ikiseen ajamaani Ziliin. Se tekee lapsellisuudesta kulttuuria.

Lyyäänkö veekasi tulille, lyyäänkö?

Zil-131 käynnistetään vetämällä ryyppyhana auki, polkaisemalla muutaman kerran kaasupoljinta ja sitten vääntämällä avaimesta samalla kaasupoljinta edelleen lupsuttaen, kunnes kone käynnistyy. Jos starttimoottori ei jaksa pyöriä, voi moottorin käynnistää myös veivillä.

Ison diesel-moottorin kylmäkäynnistys kuulostaa siltä, kuin joku kilkuttaisi väkivaltaisia arpeggioita todella epävireisellä pianolla. Ti-da-du-ti-da-du-ti-da-du.

Zil ei kuulosta siltä. 

Väännän avaimesta ja lupsutan kaasupoljinta. Ohjaamon täyttää järjetön kakofonia. Konepellin alla oleva öljyä puhdistava linko huutaa, ikkunankarmit ja ovenkahvat rämisevät ja kaikki muukin kiinni hitsaamaton tärisee. Oheismeteli lähes peittää alleen kolmentoista Ben & Jerry’s -purkin iskutilavuudella hölskyvän moottorin äänen.

Auto kuulostaa elävältä. Meteli on tuttu ja tiedän, että auto toimii.

Ensimmäiset Zil-131:t hankittiin suomeen 1973. Vaikka kyseinen auto on vuosimallia 1989, se on valmistettu Stalinia seuranneiden vuosien spekseillä. Etupenkki on kolmen istuttava sohva. Turvavöitä ei ole.

Muistan käsittämättömän hämmennyksen, kun minut lukion käyneenä ja hädin tuskin ajokortin suorittaneena teininä laitettiin tällaisen rattiin ja nokka kohti metsää. Se oli jotakin aivan muuta kuin mihin turvallisessa siviilimaailmassa oli tottunut. Se tuntui vaaralliselta, pelottavalta ja sen tarkoitus liittyi ainoastaan itselleni vastenmieliseen asiaan. Sotaan, eli tappamiseen ja tuhontaan.

Auto kuulostaa elävältä. Meteli on tuttu ja tiedän, että auto toimii.

Tuolloin Zilejä oli käytössä vielä paljon, ainakin meillä. Sisu-Auton valmistaman sivistyneemmän maastokaluston pariin pääsi vasta palveluksen puolivälissä. Aika jota ei vietetty metsässä, vietettiin huoltohallilla yleensä Zilien parissa. Niissä kun oli paljon huollettavaa. Zilistä kärsiminen oli siirtymäriitti nuoresta vanhaksi varusmieheksi.

Toisin kuin monet, minä opin tykkäämään Zilistä. Opin sen tekniikan ja oikut. Opin erottamaan hyvät yksilöt kehnommista.

Zili-131:ssä on raakaa käytännöllisyyttä. Auton vinssille ei ole tehty omaa käyttövipua. Kun vinssiä tarvitaan, käyttövipu otetaan työkalulaatikosta. Vipu on lenkkiavain, jonka toinen pää sopii ohjaamon lattiassa olevaan koloon. Zilin virtalukko on lähinnä koriste, sillä jokainen virta-avain on samanlainen. Auton saa käyntiin myös vaikka polkupyörän avaimella. Olen kokeillut.

Nyt Suomen Nato-jäsenyys on enää Turkin hyväksynnän takana ja kaikki tämä kuuluu jonnekin tuhannen vuoden taa ajalle ennen yliopistoa ja työuraa.

Zilissä on kuusi vetävää pyörää, ja se liikkuu vaikeassa maastossa määrätietoisen tasaisesti kuin valtava siira.

Työnnän vaihteen silmään ja laitan muinaismuiston liikkeelle kuraisella kalliolla.

Soitto museoon

Mistä ja miksi Zilejä tuli tänne, ja miten minäkin sellaiseen sain tutustua? Verkkolähteissä toistellaan lähinnä teknisiä tietoja ja inttimuistoja. Armeijan nettisivuilla esitellään auliisti modernia kalustoa, mutta tällainen vanha romu on auttamatta jätetty museoiden heiniksi. Miten sotatavaraa oikein hankitaan?

”Onko llmatorjuntamuseossa? Joskus yli kymmenen vuotta sitten näin teidän pihassa tutkan, joka on rakennettu Zil-kuorma-auton päälle. Miten se on hankittu?”

Puhelimeen vastaa museonjohtaja Esa Kelloniemi.

Ennen museoon siirtymistä Kelloniemi on tehnyt uransa pääasiassa ilmatorjuntaupseerina, mutta toiminut myös muun muassa huoltorykmentin komentajana.

Kelloniemi toteaa kyseisen tutkan olevan osa ItO 79-ohjusjärjestelmää, venäläiseltä nimeltään Petšora.

Everstiluutnantti evp:n mukaan kaluston hankinta Neuvostoliiton aikaan oli tasapainoilua. Esimerkiksi hävittäjähankinnoissa piti taiteilla ostamalla lentokoneita sekä Ruotsista että idästä, kun hankinnoissa täytyi miettiä yhtäältä YYA-sopimusta ja toisaalta mahdollisen sodanajan toimintakykyä.

Hankintoihin vaikutti myös Neuvostoliiton outo talous.

”Neuvostoliitosta saatiin järjestelmiä halvalla, ja silloinhan niitä sieltä hankittiin. Järjestelmien lisäksi hankittiin myös ajoneuvoja, ponttoonikalustoa ja kaikenlaista materiaalia. Siellähän ei ollut oikeastaan käsitystä siitä, mitä sotilaalliset järjestelmät maksavat, kun raha ei ollut sellainen kustannustekijä kuin meillä”, Kelloniemi kertoo.

Zilin virtalukko on lähinnä koriste, sillä jokainen virta-avain on samanlainen.
Auton saa käyntiin myös vaikka polkupyörän avaimella. Olen kokeillut.

Toinen, myös Zileihin liittyvä seikka oli venäläinen tapa myydä asejärjestelmiä. Järjestelmiä ei myyty osina, vaan valmiina pakettina, jossa ohjukset ja tutkat ja muut vehkeet olivat valmiiksi asennettuina neuvostoautojen tai -vaunujen päällä. Pakettiin kuuluivat yleensä myös kaikki järjestelmälle tarpeellisiksi katsotut huoltoautot. Asejärjestelmien osana Suomeen tuli Zilien lisäksi paljon Gaz- ja Kraz-merkkisiä kuorma-autoja. Esimerkiksi ItO 79 -järjestelmään kuului kokonaiset 91 kuorma-autoa.

Kelloniemen mukaan lopputulos oli, että YYA-aikaan Suomen sotilasparaatit olivatkin kaluston puolesta ”aika neuvostovoittoisia.”

Kasarmilegendan mukaan idästä kuorma-autoja saatiin jopa pyytämättä kaupan päälle esimerkiksi tykkikauppojen kyljessä, mutta se ei pidä paikkaansa. Se minulle vahvistetaan myöhemmin puolustusvoimista.

Zilejä pidettiin varsinkin varusmiesten keskuudessa surkealaatuisina autoina, joiden hienosäätötyökalu oli viiden kilon leka, ja joissa kaikki minkä piti olla kiinni, oli irrallaan, ja toisinpäin. Asvaltilla ne ovat hirveitä ajaa. Museokalustoa muistuttavien itäautojen temppuilun sietämistä ei omien muistojeni mukaan helpottanut kuljettajien alhainen kiinnostustaso. Omasta, noin 30 maastokuormurikuskin joukosta noihin hommiin oli vapaaehtoisesti halunnut ehkä kaksi muuta.

Kelloniemi kuitenkin kehottaa ajattelemaan venäläisten sotavehkeiden laatua toisesta näkökulmasta, joka mielestäni resonoi Zilin sielun kanssa.

”Ei voi sanoa, että ne olisi olleet huonolaatuisia, vaan laatujärjestelmän ajattelu lähti erilaisista lähtökohdista. Ei esimerkiksi ajoneuvolle asetettu vaatimuksia, että sen pitää kestää kymmeniä vuosia, vaan että se elää taistelukentällä tietyn ajan, eikä siitä kannata parempaa tehdä kuin se onkaan. Se, että se täyttää sen tehtävän, on tärkeintä, eikä siinä välttämättä mukavuustekijöitä ajatella. Eikä se ole mikään huono lähtökohta sotajoukkojen toimintaa ajatellen”, Kelloniemi toteaa.

Ehkä autot olivatkin kuin kuljettajansa. Tehtäväänsä riittäviä.

Myöhemmin huomaan, että Kelloniemellä on oma henkilökohtainen osansa Suomen Zil-historiassa. Aivan viimeiset Zil-131:t tulivat maahan Buk-ilmatorjuntajärjestelmän mukana 1990-luvun loppupuoliskolla. Järjestelmä saatiin Neuvostoliitolta Venäjälle periytyneiden kauppavelkojen lyhennyksenä. Buk oli viimeinen neuvostoliittolainen ja luultavasti viimeinen ei-länsimaalainen asejärjestelmä, joka Suomeen on ikinä ostettu. Kelloniemi oli mukana sitä hankkimassa.

Nykyisin asejärjestelmiä hankitaan eri tavalla, Kelloniemi kertoo.

”Nykyisin kun tehdään kauppaa vain länsimaiden kanssa, niin lähtökohtana on se, että suomalaista teollisuutta yritetään nostaa siinä rooliin. Yhteishankkeissa tehdään siten, että tehdään Suomessa se, mitä me osaamme täällä, ja ostetaan ulkomailta vain se, mitä on pakko ostaa. Neuvotellaan se kauppasysteemi sellaiseksi, että siinä on win-win-tilanne molemmille.”

Esimerkkinä Kelloniemi käyttää ranskalaista Crotale-ilmatorjuntajärjestelmää ja norjalais-amerikkalaista NASAMS-järjestelmää. Suomessa Crotale on rakennettu kotimaiseen Pasi-panssariajoneuvoon. Buk-ohjukset korvannut NASAMS puolestaan liikkuu Sisu-Auton modernien maastokuorma-autojen niskassa.

Loppulaskenta

Sodassa ei juuri mietitä sellaisia siviilimaailma asioita kuin auton keskikulutus, hiilidioksidipäästöt, pienhiukkaset tai kolariturvallisuus. Ihmishenki sentään merkitsee sodassakin edes jotain, toivottavasti. Ihanteellinen sotatarvike on helppo valmistaa ja toimii vähän rikkinäisenäkin. On paljon helpompi kuljettaa polttoainetta kuin lukemattomia varaosia.

Zilin kaikki suodattimet voi pestä, eikä niitä tarvitse vaihtaa. Eiväthän ne hirveästi suodata, mutta pitävät auton liikkeessä.

1980-luvulla lopulla itäblokki alkoi purkautua ja kaikenlaista sotakalustoa tuli markkinoille. Vuosina 1989–1991 hankittiin isot erät Zilejä, noin 300 autoa. Tuskin ne enää silloinkaan täyttivät kaikkia vaatimuksia, joita armeija olisi halunnut, mutta hinta lienee ollut erittäin kilpailukykyinen. Joka tapauksessa niistä riitti vielä minullekin.

Tuota satsia on myös tämä yksilö, joka meinaa keskittymisen rauetessa sammua maastossa ylämäkeen, jota en pääsisi ylös edes jalan. Painan kytkintä ja lupsutan kaasupoljinta ja ihmeellisen sitkeä moottori herää taas horroksesta. Kivikossa ajaminen vaatii hermoja, sillä kuljettaja sinkoilee irtoimenaan penkillä ja kaasujalka hyppii polkimella.

Se elää taistelukentällä tietyn ajan, eikä siitä kannata parempaa tehdä kuin se onkaan.

Suomessa Zil-131:n lähtölaskenta alkoi viimeistään keväällä 2010. Armeijassa miehistön kuljettaminen valtoimenaan kuorma-autojen lavalla kiellettiin, ja autojen lavoille asennettiin istuinmoduulit. Sellaiset huvipuistolaitteen penkit, joissa on turvavyöt. Sain niiden käyttöön koulutuksen ensimmäisten joukossa.

Zileihin moduuleita ei enää asennettu. Eihän niissä ollut vöitä edes kuljettajalle.

Muutos oli askel nykyaikaan. Vaikka armeijassa harjoitellaan sotataitoja, ei palvelus saa olla vaarallista. Myös sotimisessa mietitään nykyään yhä enemmän turvallisuutta. 2000-luvun sotilaskuorma-autoissa mietitään sellaisia asioita kuten miinasuojausta ja matkustamoturvallisuutta, jopa ergonomiaa.

Sotalaitteet poikkeavat siviilimaailman tavarasta myös siinä, että niiden käyttöarvo on lähinnä tulevaisuudessa. Niillä harjoitellaan kyllä, mutta varsinaisesti ne ovat olemassa vain yhtä, hirvittävän lopullista käyttötarkoitusta varten. Silloin niiden täytyy oikeasti toimia. Kalustoa uusitaan säälimättä isoja eriä kerrallaan. Pari kappaletta museoidaan ja loput hävitetään.

Niin on käynyt myös Zil-131:lle. Sen katsottiin palvelevan tarkoitustaan lähes 50 vuoden ajan ennen kuin nykyaika ajoi sen kiinni.

Saan puolustusvoimien materiaalilaitoksen esikunnasta sähköpostia. Neuvostoliittolaisten maastokuorma-autojen käytöstä on luovuttu lukuun ottamatta yksittäisiä erikoismalleja. Nämä lienevät hyvin harvoin käytössä olevia yksilöllisesti varusteltuja huoltoautoja. Valtaosa neuvostoautoista on jo huutokaupattu.

Pysäytän Zilin ja sammutan moottorin. Jään istumaan ohjaamoon hiljaa ja koen nostalgiannälkäni täytetyksi.

Ajattelen Ukrainan sotaa ja minua vituttaa koko ihmiskunnan puolesta, että tällaisia laitteita pitää olla edes olemassa.

Artikkelissa on käytetty lähteenä lisäksi Mil-Safari Oy:n Mika Tannerilta saatuja tietoja ja Markku Mäkipirtin kirjaa Ulkomaiset sotilasajoneuvot 100 vuotta (Kustantaja Laaksonen 2021).