Tuotantolaitos vai sivistyksen kehto – Saako yliopistossa enää olla mitään mieltä?

Syksyllä 2023 joukko Tampereen yliopiston opiskelijoita marssi aulaan vaatien yliopistoaan tuomitsemaan Israelin toiminnan Gazan alueella. Aulassa pidettiin puheita ja kirjoitettiin postikortteja presidentille ja ulkoministerille. Kyseessä oli solidaarisuusmielenosoitus, jollaisia oli pidetty Jyväskylän ja Aalto-opiston ohella suurimpana mielenosoituksena Helsingissä. 

Kaikkialla mielenosoittajat kohtasivat saman kohtalon: yliopisto käski heitä poistumaan. Helsingin yliopistossa mielenosoitus oli väkirikkaampi, ja myös keinot olivat rajummat – siellä poliisi poisti 13 mielenosoittajaa yliopiston tiloista.  

Ratkaisu tuntui monista mielenosoittajista epäreilulta. Yliopistoissa on osoitettu mieltä aiemminkin, viimeksi muutama kuukausi aiemmin hallituksen leikkauspolitiikkaa vastustaneissa yliopistovaltauksissa. Lisäksi Helsingin yliopiston opiskelijoilla oli erityistä syytä kismitykseen. Helsingin yliopistossa on vieläkin käynnissä vaihto-ohjelmia Israelilaisten yliopistojen kanssa, vaikka useat yliopiston tutkijat ovat antaneet negatiivisia lausuntoja Israelista. 

Miten yliopistossa saa nykypäivänä näyttää mieltään? 

Läheisyydestä kaukaisuuteen

Päätökset julkisista kannanotoista eivät ole ainoastaan yliopiston johdon tai akateemisen yhteisön tekemiä. Taustalla on usein opetus- ja kulttuuriministeriön tai Euroopan unionin toimintaan liittyviä suosituksia. 

“Toimenpiteet, jotka edustavat kansallista linjaa, ovat tavallaan epäpoliittisia”, tiivistää filosofi ja politiikan tutkija Mikko Lahtinen työhuoneellaan Tampereen yliopistossa.  

Yhteistyön lopettaminen Venäjän kanssa on Lahtisen mukaan siis eräänlainen ylhäältäpäin valutettu välttämättömyys tässä maailmanpoliittisessa tilanteessa.  

“Se kuuluu tähän järjestelmään, jonka alistettu osa olemme. Jos protestit koskevat jotakin muuta kuin välittömästi Suomeen liittyviä asioita, voidaan katsoa, että ne ovat liian poliittisia.” 

Lahtinen pohtii, että aiemmat mielenosoitukset, kuten hallituksen kaavailemia leikkauksia vastustavat valtaukset, koskivat opiskelijoiden elämänpiiriä. Asumistukia leikataan, opiskelu vaarantuu. Telttaretki yliopistolle on mahdollisen tulevaisuuden irvikuva. 

Vaikka yliopisto itsessään ei ota kantaa Israelin ja Palestiinan tilanteeseen, ilmiötä tutkitaan. Lahtinen nostaa esille Tampereen yliopiston Palestiina-tutkimusryhmän. 

“Kyllä yliopiston tutkijat saavat tutkia ja tutkivat täällä kriittisesti tätä konfliktia. He eivät tietystikään asetu heti ideologisesti jommallekummalle puolelle, mutta esittävät voimakasta tutkimukseen perustuvaa kritiikkiä”, Lahtinen toteaa. 

Radikaalia historiaa

Vaikka yliopistot ovat itsessään vakaumuksettomia, on niiden sisäinen alue toiminut radikaalienkin aatteiden temmellyskenttänä tai ponnahduslautana. 1910–1930-luvuilla yliopiston sisäinen aktivismitoiminta sai vahvoja oikeistolaisia nationalistisine aatteineen ja kansojen yhdistämiseen pyrkivine liikkeineen, selviää esimerkiksi Toivo Nygårdin tutkimuksesta Suomalainen äärioikeisto maailmansotien välillä. 

Sotien jälkeen kiintopiste siirtyi sinitaivaan tavoittelusta hyvinvointivaltion rakentamiseen. Tutkija Mikko Lahtinen luonnehtii, että silloiset yliopistot kuvastivat kehittyvää hyvinvointivaltiota ja ne olivat siinä mielessä poliittisia. Kriittinen marxilaisuus tuli puolestaan yliopistoihin 1960- ja 1970-luvuilla, ja samanaikaisesti tapahtuneet mielenosoitukset Keski-Euroopassa yhdistettynä kotimaisen puoluepolitiikan kentän muutoksiin myllersivät mielenliikkeitä. Osa yliopistossa työskentelevistä uusista yhteiskuntatieteiden opettajista oli Lahtisen mukaan itsessään radikaaleja ajattelijoita. Työväenkaupunkina Tampere on ilmeikäs esimerkki. 

Kustaa H. J. Vilkunan teoksessa Kapina Kampuksella (2013) esitetään, että opiskelijat kääntyivät 1940–1950-luvulla omaksi kapinalliseksi luokakseen. 1960-luvulla opiskelijat aktivoituivat. Suu avattiin useammin, järjestettiin kylmään sotaan liittyviä mielenosoituksia, perustettiin apujärjestöjä ja kynät sauhusivat ylioppilaslehdissä. Vanha yliopistotalo vallattiin Helsingissä 1968, ja samaa henkeä on nähtävissä myös vuoden 2023 mielenosoituksissa.  

Jokin on kuitenkin muuttunut. 

Toimia ja tuotantolaitoksia

Telttaretki yliopistolle yhdisti ja aktivoi nuoria mielenosoittajia. Kun kerran ollaan kokoonnuttu, on helpompaa lähteä liikkeelle myös itsensä ulkopuolisten asioiden tukemiseksi.  

“Yliopiston valtaukset ovat lisänneet poliittista liikehdintää. Se, että ympäri Suomen on ollut Palestiinaa tukevia solidaarisuusliikkeitä, on innostanut asiasta kiinnostuneita mukaan toimintaan ruohonjuuritasolta“, sanoo kolonialismiin erikoistunut filosofian tohtori Lauri Uusitalo. 

Uusitalo on ollut mukana Lähi-Idän konflikteihin liittyvässä kansalaistoiminnassa 1990-luvulta asti, ja hän on osallistunut myös viimeaikaisiin mielenosoituksiin. Uusitalon mielestä kriittinen keskustelu ja toiminta kuuluvat yliopistoon.  

“Opiskelijaliike on ollut mukana kansainvälisessä solidaarisuustoiminnassa jo vuosikymmeniä. Kun yliopistoja on viety keskusjohtoisempaan suuntaan, vapaa yhteiskunnallinen keskustelu on muuttunut vaikeammaksi”, Uusitalo sanoo. 

Mikko Lahtisen mukaan 1990-luvun alun laman jälkeen yliopistoa alettiin arvioida yhä enemmän tuotannollis-taloudellisen tehokkuuden kriteereillä sivistyksen tai koulutuksellisen tasavertaisuuden sijaan. 

“Uusliberalismin luulisi tarkoittavan valtiosta vapautumista. Päinvastoin se tarkoittaa sitä, että jokaista annettua resurssia tutkitaan tarkemmin. Tulosta mitataan rahasta, ei epämääräiseltä sivistyspohjalta.” 

Lahtinen kuvaa, että vaikka yliopistoissa verkostoidutaan kansainvälisesti enemmän, ei aikaa ole esimerkiksi kirjoittaa suomen kielellä yleistajuisiin julkaisuihin tai muuten osallistua aktiivisesti yhteiskunnallisiin liikkeisiin. 

“Tämäkin depolitisoi yliopistoa ja silloin ei ole enää luontevaa, että tutkijat ovat intellektuelleja ja yhteiskunnallisia muutosvoimia,” tiivistää Mikko Lahtinen. 

Tällaisessa tiedeyhteisössä opiskelijoiden radikalisoituminen näyttäytyy epätavallisena, peräti huolestuttavana poikkeustilanteena. Tutkijoidenkaan ei ole yhtä hyväksyttävää osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun. 

Yhteiskuntakritiikin merkitys

Lahtisen mukaan varsinkin yhteiskuntatieteissä on luontevaa esittää myös yliopistokritiikkiä. 

“Yliopistolla vaikuttaminen ja yliopiston kritisointi on paitsi sen yliopiston kritisointia, myös sen yhteiskunnan, josta yliopisto on alistettu osa”, Lahtinen sanoo. 

Lauri Uusitalon mukaan tutkijoilla on velvollisuus osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun, vaikka sitten vetoomuksia kirjoittamalla tai erilaisiin aktioihin osallistumalla. 

“Ei pitäisi poteroitua akateemisiin norsunluutorneihin, vaan voidaan osallistua ympäröivään yhteiskuntaan”, Uusitalo summaa. 

Uusitalo sallisi yliopistoon kaikki muuallakin maailmassa sallituksi mielletyt vaikuttamismuodot, mukaan lukien kansalaistottelemattomuuden. Muotoa enemmän hän kiinnittäisi huomiota mielenilmauksen sisältöön. 

“Vihamielisille mielenosoituksille, joilla pyritään edistämään vaikkapa jonkun ihmisryhmän syrjimistä, ei pitäisi antaa minkäänlaista tilaa. Ihmisoikeuksien puolustaminen kuuluu ilman muuta yliopistoon.” 

Mikä sitten on näiden kahden mielenosoituslajin ero? Uusitalo sanoo sen olevan ihmisoikeuksien puolustaminen tai riistäminen. Hänen mukaansa kaikkien ihmisten oikeuksia puolustetaan, jos puolustetaan yhden ihmisen oikeutta olla osa akateemista maailmaa tai laajemmalti yhteiskuntaa. 

”Kukaan ei ole vapaa, ennen kuin jokainen on vapaa”, Uusitalo sanoo.