Koodauskurssi vai kalligrafiaa – väitöskirja pureutui köyhien oikeuteen kehittää itseään

Suomen perustuslain mukaan julkisen vallan on turvattava jokaiselle mahdollisuudet ”kehittää itseään varattomuuden sitä estämättä.” Se on sivistyksellinen perusoikeus siinä missä maksuton perusopetuskin.

Kyseisen perusoikeuden toteutustavat jätetään avoimiksi ja ne on arvioitava yhdessä yhteiskunnallisen kehitystason kanssa. Yleensä toteutustavat ovat tarkoittaneet vapaa-ajan sivistys-, harrastus- ja koulutustoimintaa. Kirjastoja, uimahalleja, kansalaisopistoja, sen sellaista.

Julkisoikeuden tutkija Iina Järvisen väitöskirja Itsensä kehittäminen köyhyydessä tarkastettiin Tampereen yliopiston johtamisen ja talouden tiedekunnassa syyskuussa. Väitöskirjassa Järvinen kysyy, kuinka hyvin perusoikeus itsensä kehittämiseen toteutuu köyhien kohdalla.

Ongelmia löytyy. Rahan puute asettaa edelleen Suomessa esteitä itsensä kehittämiselle, Järvisen tutkimuksessa todetaan. Mielekäs vapaa-ajan harrastus- tai sivistystoiminta ei ole kaikille mahdollista.

Epäkohtaan kannattaisi kiinnittää huomiota.

”Viime aikoina on puhuttu paljon köyhyydestä, koska yhteiskunnan eriarvoistumisen ongelmat ovat vain laajentuneet ja menneet syvemmälle. Tämä väitöskirja tuli siis hyvään aikaan, jos niin voi edes sanoa”, Järvinen sanoo.

Väitöskirjan aihe on ajankohtainen myös siksi, että Petteri Orpon (kok) hallitus kaavailee reilun 22 miljoonan leikkauksia vapaan sivistystyön laitoksilta. Niihin kuuluu muun muassa kansalaisopistoja sekä kesäyliopistoja.

Mielekäs vapaa-ajan harrastus- tai sivistystoiminta ei ole kaikille mahdollista.

Nykytilanne ei tullut tyhjästä

Tutkimuksessaan Järvinen piirtää suomalaisen köyhyyden ja sivistystyön laajan kaaren sääty-yhteiskunnasta sotien jälkeiseen hyvinvointivaltioon ja uusliberaaliin niukkuuspolitiikkaan. Aiemman tutkimuskirjallisuuden lisäksi Järvinen perehtyi lainsäädäntöä valmistelevaan materiaaliin, kuten erilaisten valiokuntien ja komiteoiden tuottamiin lausuntoihin.

Nykytilanne ei ole Järvisen mukaan ilmestynyt tyhjästä, vaan samoja köyhien oikeuksia koskevia keskusteluita käydään vuosisadasta toiseen. Pitkä aikajana auttaa laittamaan asioita kontekstiin ja tekemään vertailuja.

Historiallisesti valtion turvaamat itsensä kehittämisen muodot kiinnittyivät ensin yksilön säätyyn ja sosioekonomiseen asemaan. Eri yhteiskuntaluokilla katsottiin olevan omat sivistykselliset tarpeensa, joita julkisen vallan tulisi jollain tavalla tyydyttää.

Vasta modernin hyvinvointivaltiopolitiikan myötä alkoi järjestelmällinen työ yhdenvertaisuuden toteuttamiseksi. Yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden edistäminen määriteltiin hyvinvointivaltion perustavaksi arvoksi. Eetos ulottui 1900-luvun mittaan sivistyksen julkisella rahalla tukemiseen.

Perustuslakiin maininta itsensä kehittämisestä kirjattiin vuoden 1995 perusoikeusuudistuksen myötä.

Itse juurisyytä, eli köyhyyttä, ei ole varsinaisesti koetettu kitkeä yhteiskunnasta. ”Köyhiä pyritään näennäisesti auttamaan ja tosiasiallisesti hallinnoimaan riittävissä määrin siten, että pysyvämpiä ratkaisuja ei ole tarpeen tehdä”, Järvinen toteaa väitöskirjassaan.

Oikeus itsensä kehittämiseen on arvokas itsessään, Järvinen muistuttaa. Kyseessä ei ole myöskään velvollisuus, vaan omaehtoinen vapaus.

”Itsensä kehittämistä on pidetty ja pidetään yhä työllistymistä edistävänä ja työelämää palvelevana toimintana. Työhön liittyvät arvot näkyvät toisaalta ansiosidonnaisessa sosiaaliturvassa”, kirjoittaa Järvinen.

Oikeutta pitäisi Järvisen mukaan voida lähestyä ilman työllistymiseen tai valtiontalouden edistämiseen liittyvää välinearvoa. Kalligrafiakurssi on siis köyhälle yhtä arvokas tapa sivistää itseään kuin uusia uramahdollisuuksia tarjoavan koodaamisen opettelu.

”Oikeudellisesti katsottuna ennestään heikommassa ja haavoittuvammassa asemassa oleviin ei pitäisi kohdistaa leikkauksia.”

Julkisoikeuden väitöskirjatutkija Iina Järvinen

Sivistystyöhön liittyy Järvisen mukaan aina vallankäyttöä, eli sen taustalla on tietynlaisia tarkoitusperiä ja arvoja. Se, mitä toimintamahdollisuuksia vähävaraisille tarjotaan, on poliittinen kysymys.

”Paljon voi riippua kunnasta. Eikä esimerkiksi pääsymaksujen suhteen ei ole missään säädetty, että köyhien olisi päästävä tiettyyn hintaan uimahalliin tai vaikka ilmaiseksi taidemuseoon”, Järvinen sanoo.

Opiskelija-, eläkeläis- ja työttömyysalennuksista huolimatta monet harrastukset ovat vähävaraisille yksinkertaisesti liian kalliita. Pitäisikö vaikkapa mahdollisuus golfaamiseen turvata köyhälle?

”Ajattelen, että myös yksityisellä sektorilla toimivien tahojen, jotka tarjoavat näitä sivistystä tai itsensä kehittämistä edistäviä palveluita, olisi hyvä edistää yhdenvertaisuuden toteutumista”, Järvinen sanoo.

Hallituksen kaavailemat leikkaukset vapaaseen sivistystyöhön tarkoittaisivat käytännössä loppua monille jo valmiiksi vähäisellä rahoituksella kituuttaville oppilaitoksille. Työmarkkina- ja koulutusalan järjestöt vaativat elokuussa hallitusta perääntymään haitallisina pitämistään leikkauksista.

”Rahoitusleikkaukset vaarantaisivat suomalaisten yhdenvertaiset mahdollisuudet jatkuvaan oppimiseen. Työikäisten opiskelu vaikeutuisi monilla paikkakunnilla. Kuntien mahdollisuudet edistää kuntalaisten hyvinvointia ja osaamista vaikeutuisivat”, järjestöjen kannanotossa sanotaan.

Väitöskirjatutkija Iina Järvinen kertoo pitävänsä hallitusohjelmassa esitettyjä leikkauksia huolestuttavina sivistyksellisten oikeuksien toteutumisen suhteen. Erityisesti sosiaalietuuksiin kohdistuvat leikkaukset näyttävät hänestä perusoikeudellisesti epäilyttäviltä.

”Oikeudellisesti katsottuna ennestään heikommassa ja haavoittuvammassa asemassa oleviin ei pitäisi kohdistaa leikkauksia. Jos leikataan etuuksia niiltä ihmisiltä, joilla on vaikeaa selviytyä tavallisista elinkustannuksista, niin se väistämättä heikentää myös itsensä kehittämisen mahdollisuuksia.”

Järvinen toivoo tutkimuksensa tuovan näkyvyyttä sille, että itsensäkehittämisoikeus on todellakin säädetty Suomen perustuslaissa. Sivistykselliset oikeudet kuuluvat jokaiselle, eikä siitä pitäisi tinkiä.

”Kaikki kytkeytyy lopulta ihmisarvoiseen, hyvään elämään, jonka turvaaminen tarkoittaa muutakin kuin asunnon, ruoan ja lääkkeiden kaltaisia perustason elinehtoja”, Järvinen sanoo.