Väsyttääkö? – Syytä siitä vaikka teollistumista

Kahdeksan tuntia yössä. Vaikka sitä ei noudattaisi, niin varmasti jokainen meistä ainakin tietää, kuinka paljon yhtämittaista unta aikuisen ihmisen olisi hyvä saada yössä.

Kyse ei kuitenkaan ole ikiaikaisesta luonnonjärjestyksestä. Vielä 1800-luvun alussa, ihmiskunnan historiassa vain silmänräpäys sitten, suuri osa eurooppalaisista nukkui yönsä kahdessa pätkässä.

Bifaasinen eli kaksivaiheinen nukkuminen vaikuttaakin olevan ihmiselle luontainen rytmi. Unitutkija Thomas Wehr toteutti vuonna 1995 aiheeseen liittyvän kokeen. Siinä osallistujien altistuminen päivän- tai keinotekoiselle valolle rajattiin keskimääräisestä 16 tunnista 10 tuntiin. Kun koetta oli jatkettu nelisen viikkoa, alkoivat osallistujan herätä keskellä yötä parin tunnin ajaksi, jonka jälkeen he jatkoivat uniaan.

Osallistujissa mitatut melatoniinin määrät osoittivat, että heidän unirytminsä oli muuttunut biologisella tasolla. Rytmin luontaisuuden puolesta puhuu sekin, että sitä tavataan nykyäänkin esiteollisissa kulttuureissa, joissa ei käytetä keinovaloa.

Pätkänukkumisesta ja siihen liittyvistä käytännöistä on runsaasti viitteitä varhaismoderneissa, keskiaikaisissa ja antiikin aikaisissakin lähteissä. Aikalaisten laatimissa teksteissä vilahtelevat arkisesti käsitteet ensimmäinen uni ja toinen uni, joilla viitataan keskellä yötä tapahtuvaa heräämistä edeltävään ja sen jälkeiseen uneen.

Pikkutuntien aikana oli yleistä esimerkiksi lukea tai tehdä vaatteiden parsimisen tai tulen kohentamisen kaltaisia askareita. Tiettyjä lääkkeitä suositeltiin yöllä otettavaksi. Monet eivät kuitenkaan nousseet sängystä, vaan käyttivät ajan muiden kanssa jutusteluun tai seksin harrastamiseen, kun raskaan työpäivän jälkeen oli saanut levätä ja jaksamista riitti jälleen.

Yö oli myös otollista aikaa pohdiskelulle ja itsereflektiolle. Tutkimusten mukaan bifaasisten nukkujien yöherääminen sijoittuu heti REM-jakson jälkeen, jonka aikana unet ovat eloisimmillaan ja narratiivisimmillaan. Keski- ja varhaismodernina aikana moni kirjoittikin pikkutunteina uniaan muistiin, sillä niiden nähtiin tarjoavan näkymän omaan sielunelämään jo ennen Freudin teorioita.

Kristillisissä opetuksissa yötä pidettiin oivallisena ajankohtana rukoilemiseen ja kontemplaatioon, ja esimerkiksi mystikko Pyhän Ristin Johannes oli yörukoilun kannattaja. Öinen rauha tarjosi paremman mahdollisuuden hiljaiseen pohdiskeluun kuin aamu, jolloin unilla on tapana hälvetä nopeasti päivän askareiden ja muiden maallisten asioiden tieltä.

Yöllä oli myös kirjaimellisen pimeä puolensa: Koska yksityisyyttä ei ollut tarjolla samalla tavalla kuin nykyään, yön pimeys tarjosi ennen keinotekoisten valonlähteiden yleistymistä suojan synneille, jotka eivät kestäneet päivänvaloa. Yön suojassa ja sosiaalisen kontrollin höllentyessä hylättiin lapsia, ryösteltiin hautoja ja salakuljetettiin tavaroita. Lisäksi yö oli oivallista aikaa niin esiaviollisen ja avioliiton ulkopuolisen seksin harrastamiseen kuin noituudenkin harjoittamiseen.

Yön yhdistäminen syntiin ja paheeseen ei siis ole tuulesta temmattu assosiaatio, vaan tosielämän seikoista syntynyt käsitys.

Unen mekanisoituminen

Länsimaalaisten nukkumistottumukset ja suhde yöaikaan alkoivat muuttua tieteellisen vallankumouksen ja teollistumisen myötä. Tieteellisen rationalismin nousu ja yöhön liittyvien maagisten uskomusten väistyminen riisuivat yön mystiikkaa ja tekivät siitä vähemmän pelottavan. Suurin vaikutus oli kuitenkin keinovalaistuksen yleistymisellä, jonka myötä asioiden tekemiseen käytettävä aika piteni ja yhteiskunnan toiminnot saattoivat rullata ympäri vuorokauden.

Myös aikakäsityksen muutos vaikutti ihmisten nukkumiseen. Ennen mekaanisia kelloja kullakin kaupungilla oli oma aikansa, joka perustui auringon kulkuun taivaalla. Iso-Britannia omaksui ensimmäisenä valtiona koko maan kattavan standardiajan vuonna 1880. Yhdysvallat ja Kanada seurasivat vuonna 1918. Ihmisen biologinen aika alkoi sopeutua luonnon rytmeihin perustuva ajan sijasta sosiaalisesti rakentuneeseen rytmiin.

Teollistumisen myötä ihmisten elämänrytmikin mekanisoitui ja standardisoitui. Unen merkitys väheni tehokkuusajattelun myötä. Ajan standardisoitumisen, yhteiskunnan järjestäytymisen ja vuorokausirytmiä muokkaavan keinovalon myötä ihmisten nukkuminen alkoi tiivistyä monofaasiseksi eli yksivaiheiseksi. Samalla yksilön suhde uniinsa heikkeni, sillä niiden muistelemiseen ja pohdiskelemiseen ei enää ollut yhtä otollista aikaa kuin yön hiljaisuus.

Vaikka vuorokausirytmi koki merkittävän muutoksen, ei voi kuitenkaan väittää, että ihminen olisi siirtynyt luonnollisesta rytmistä luonnottomaan. Ihmisten keskinäisissä nukkumistottumuksissa on kautta aikojen ollut eroja, eikä viitteitä kaksivaiheiseen nukkumiseen löydy joka kulttuurista. Lisäksi ihminen on tunnetusti sopeutuvainen eläin, ja harva asia elämässämme on enää samoin kuin 300 vuotta sitten.

Moraaliton uni

Vaikka keinovalaistus on puskuroinut yön salamyhkäisen ja syntisen verhon tiehensä, varhain aamulla heräämistä pidetään yhä hyveellisenä ja myöhään kukkumista paheellisena. Vaikka unirytmin on esimerkiksi todettu siirtyvän murrosiässä parilla tunnilla eteenpäin ja lääkkeeksi ehdotettu kouluaamujen myöhäistämistä, kansan keskuudessa myöhäisempää heräämistä pidetään yhä monesti merkkinä laiskuudesta.

Käsitys elää vahvana verkon keskustelupalstoilla, joiden viesteistä välittyy myös huoli iltavirkkujen nuorten työelämään kelpaamisesta.

”Opettakaa pentunne menemään nukkuun oikeaan aikaan, että jaksaa herätä aamulla”, tykitteli anonyymi kommentoija Vauva-lehden foorumeilla vuonna 2018.

”Ajoissa nukkumaan niin kyllä sitä vaan jaksaa, turhaa selitellä ettei saa unta, puhelimet pois jne., kyllä alkaa uni maistumaan”, jatkoi toinen nimetön samassa viestiketjussa.

Jokainen meistä tunnistaa tällaiset mielipiteet, mutta miksi ihmisen tehokkuuden katsotaan olevan niin vahvasti sidoksissa aikaiseen heräämiseen, jos se on osalle luontaisesti tuskaista? Ajatukseen varhain heräämisen suotavuudesta voi törmätä teollistumisen ihanteiden lisäksi jo Aristoteleen Taloudenhoidosta-tutkielmassa, jossa ennen auringonnousua heräämisen todetaan olevan terveellinen tapa.

Brittiläinen teologi John Trusler kirjoitti vuonna 1775 julkaistussa teoksessa An Easy Way to Prolong Life neuvotaan menemään nukkumaan varhain, jotta voisi herätä virkistyneenä, eloisana ja toimeliaana. Ihannetta voidaan jäljittää myös vahvasti 1500- ja 1600-lukujen protestanttien kirjoituksiin, joissa nukkuminen nähdään välttämättömänä pahana ja tehokkaan työajan haaskauksena.

Varhaisia aamuja ihannoidaan nykyäänkin esimerkiksi 4AM Club -yhteisössä, jonka idea on nimensä mukaan herätä aamuneljältä, jotta elämässä ehtisi menestyä paremmin kuin yönsä nukkumiseen käyttävät laiskimukset. Samasta laarista ammentaa myös pöhinäkonsulttien viljelemä voittajatunti, joka tarkoittaa aamuviiden- ja kuuden välisen ajan käyttämistä itsensä kehittämiseen.

Antropologi Carol Worthman kirjoittaa artikkelissaan Developmental Cultural Ecology of Sleep nukkumisen toiminnallisesta ja moraalisesta ulottuvuudesta. Hänen mukaansa länsimaisessa kulttuurissa on läsnä jännite ”hyvin” ja ”oikein” nukkumisen välillä. Kaikki tietävät ja lääketiede on osoittanut, että unta tulisi saada riittävästi, mutta samalla ylenpalttinen nukkuminen nähdään merkkinä laiskuudesta tai epäjärjestyksestä.

Moraalinen ulottuvuus tuppaa ajamaan toiminnallisen ohi, kun unen määrän rajoittamista velvollisuuksien edessä katsotaan hyveenä. Ihanne kaikuu monen huippusuorittajan ja toimitusjohtajan puheissa. Esimerkiksi Elon Musk kertoo nipistävänsä yöunensa vain kuuteen tuntiin.

Aamun torkku on illan virkku

Ihmisten välillä on unikulttuurista riippumatta suurta vaihtelua vuorokausirytmissä. Joillekin uni tulee jo kymmeneltä ja he nousevat pirteinä aamukuudelta, toiset saavat unen päästä kiinni vasta pikkutunteina ja nukkuisivat puolille päivin, jos saisivat. Kyse ei ole aina pelkistä tottumuksista, vaan ihmiselle luontaisesta kronotyypistä. Käytännössä se tarkoittaa sitä, miten ihmisen tehokas aika ajoittuu vuorokauteen.

Kronotyypin uskotaan selittyvän noin 50-prosenttisesti perimällä. Suomalaisista aikuisista 47 prosentin arvellaan olevan aamuvirkkuja, 41 prosentin päivävirkkuja ja 12 prosentin iltavirkkuja.

Ihmisen vuorokausirytmi kulkee itsekseen biologian säätelemänä noin 24 tunnin sykleissä. Valtaosalla ihmisistä rytmi on noin puoli tuntia pitempi tai lyhyempi. Kronotyypin vaikutusta liikkumistottumuksiin tutkiva Oulun yliopiston tohtorikoulutettava Laura Nauha Elinikäisen terveyden tutkimusyksiköstä kertoo, että tämän vuoksi sisäinen kello tarvitsee päivittäin myös ulkoisen tahdistuksen pysyäkseen rytmissä. Tärkein tahdistaja on valo, mutta myös stressi, fyysinen aktiivisuus ja ruokailu vaikuttavat yksilön vuorokausirytmiin.

Ihmisen biologinen vuorokausirytmi ja sosiaalinen aika eivät siis kulje käsi kädessä. Kun ne ovat keskenään hyvin epäsynkronisia, puhutaan sosiaalisesta jetlagista. Sen aiheuttaa useimmiten poikkeavan myöhäinen kronotyyppi, jonka vuoksi ihmisen on vaikea pysyä mukana yhteiskunnan varhaisessa päivärytmissä. Sosiaalista jetlagia voivat saada aikaan myös esimerkiksi kellojen siirtely kesä- ja talviaikaan, jolloin kehon vuorokausirytmi häiriintyy hetkellisesti, sekä biologisen vuorokausirytmin myöhästyminen murrosiässä. Kaikista näistä koituu useimmiten yksilölle univelkaa.

Sairaat iltavirkut

Suomen Lääkärilehdessä vuonna 2015 julkaistussa artikkelissa luetellaan liuta sairauksia, joille iltavirkut ovat muita alttiimpia: univaikeudet, hengitystieoireet, masennus, sydän- ja verisuonitaudit, tyypin 2 diabetes ja monia muita.

Iltavirkkujen todennäköisempää sairastamista voidaan selittää osittain univajeella, mutta sitäkin terveyttä haitallisemmaksi katsotaan iltavirkkujen sisäisen kellon poikkeava toiminta, joka voi artikkelin mukaan johtua sisäsyntyisestä kronotyypistä, omaksutuista elintavoista tai yhteiskunnan elämänrytmistä, tai todennäköisesti näiden yhdistelmästä. Lisäksi iltavirkkujen on havaittu olevan keskimääräistä pitkärytmisempiä ja kaipaavan enemmän unta.

Scandinavian Journal of Medicine & Science in Sportsissa julkaistun tutkimuksen mukaan iltavirkut liikkuvat keskimäärin noin puoli tuntia vähemmän kuin aamu- ja päivävirkut. Myös päivittäinen istumisaika on pidempi.

Oulun yliopistossa tehdyssä kohorttitutkimuksessa puolestaan käy ilmi, että iltavirkut arvioivat työkykynsä huonoksi noin kaksi kertaa niin usein kuin aamuvirkut. Seurannan aikana iltavirkut jäivät myös työkyvyttömyyseläkkeelle muita kronotyyppejä useammin. Tutkimuksessa seurattiin 46-vuotiaita eli työuransa keskivaiheilla olevia ihmisiä.

Tutkimusten valossa tuntuu kohtuuttomalta vaatia iltavirkkuja sopeutumaan heille täysin luonnottomaan rytmiin, ja monen tutkimuksen johtopäätöksissä puolletaankin joustavuuden lisäämistä ja koulu- ja työaikataulujen mukauttamista eri kronotyypeille sopiviksi mahdollisuuksien mukaan. Näennäisesti tehokas kahdeksasta neljään-aikataulu ei todellisuudessa ole ollenkaan tehokas iltavirkulle.

Tutkija Laura Nauhan mukaan onkin viitteitä siitä, että liukuvilla työajoilla saadaan aikaan parempaa tulosta yritykselle. Nauhan mukaan sekin olisi tärkeää, että yhteiskunta tekisi liikunnan harrastamisen mahdollisimman helpoksi myös illalla.

Yhteiskunta onkin viime vuosina muuttunut jossain määrin joustavammaksi etätöiden lisääntyessä ja vuorokauden ympäri auki olevien kauppojen ja kuntosalien yleistyessä. Nauha kuitenkin huomauttaa, että iltavirkunkin täytyy osata johtaa omaa toimintaansa, jotta muistaisi levätä ja palautua eikä päätyisi suorittamaan elämäänsä ympärivuorokautisesti.

Hän toteaa, että samalla kun joustavuus on lisääntynyt, myös yksilön vastuu omasta ajankäytöstään on kasvanut. Nauhan mukaan hyvän unen kannalta olisi tärkeää säilyttää tasainen rytmi, mutta hän arvelee keinovalon ja erilaisten aamusta iltaan jatkuvien ärsykkeiden sekä kiireisen päivärytmin vaikeuttavan oman sisäisen rytmin tunnistamista.

Riittävän unen saamiseen voi siis vaikuttaa itse, mutta myös yhteiskunnan olisi hyvä huomioida eri rytmiset nukkujat. Kenties ensimmäinen askel siihen on uniasenteidemme tiedostaminen sekä sen ymmärtäminen, etteivät nykyaikaiset nukkumiskäytäntömme ole ikuisia ja kiveen hakattuja totuuksia, vaan pitkälti kulttuurisen kehityskulun tuotetta.

Artikkelissa on käytetty lähteenä lisäksi Roger Ekrichin teosta
At a Day’s Close: A History of Nighttime.