Viihdemaailma muuttui, kun WTC-tornit sortuivat 20 vuotta sitten – ”Elokuvamaailma antoi suorat välineet tapahtuneen tulkitsemiseen pahiksineen ja hyviksineen”

Syyskuun 11. terroristi-iskut ravistelivat maailmaa siinä määrin, että viimeistä kahtakymmentä vuotta voi perustellusti kutsua 9/11:n jälkeiseksi ajaksi. Kylmän sodan päättymistä seurannut, politiikan tutkija Francis Fukuyaman jälkikäteen varsin epäonnisesti ”historian lopuksi” nimeämä 1990-luvun liberaali kultakausi päättyi ryminällä syksyn 2001 terroristi-iskuihin ja sen mukanaan tuomiin uusiin konflikteihin.

Sotilaallisten, taloudellisten ja turvallisuuspoliittisten mullistuksen lisäksi 9/11 ja sitä seurannut terrorismin vastainen sota ovat vaikuttaneet lähes kaikkiin yhteiskunnan osa-alueisiin. Mediakaan ei jäänyt tapahtumien jälkeen entiselleen. 

”9/11 on yksi 2000-luvun spektaakkelimaisempia mediatapahtumia, ja se on jättänyt ison jäljen paitsi visuaaliseen kulttuuriin myös siihen, miten nykymediassa kerrotaan tarinoita ja mitä teemoja nostetaan esille. Pelkästään 9/11:n uutisointi teki siitä kulttuurisesti, poliittisesti ja mediallisesti käänteentekevän”, sanoo akatemiatutkija Outi Hakola Helsingin yliopistosta. 

Monilla on vahvoja muistikuvia iskun ja tornien romahtamisen seuraamisesta televisiouutisissa. Traumaattisia kuvia toistettiin loputtomasti tuona päivänä ja seuraavina viikkoina. Terroristit pyrkivätkin iskullaan maksimaaliseen huomioon, Hakola muistuttaa. Silminnäkijöiden videot, joissa tornien romahtaminen tallentui lukuisista kuvakulmista, vain lisäsivät tapahtumien asettamista elokuvakerronnan malleihin.

”Monissa tutkimuksissa on todettu, että kun jotain ahdistavaa tai käsittämätöntä tapahtuu, niin ihminen tapaa etsiä kontrollia hakeutumalla tuttujen tarinoiden pariin. Elokuvamaailma antoi suorat välineet tapahtuneen tulkitsemiseen pahiksineen ja hyviksineen”, Hakola sanoo. 

”Kun tiedämme, miten tarinan kuuluu mennä, ja seuraavaksi elokuvissa rangaistaan pahiksia, niin syntyy kokemus kontrollista, vaikka jotain täysin käsittämätöntä on tapahtunut.”

Hollywoodin tuottama katastrofikuvasto vaikutti siis tragedian hahmottamiseen. Visuaalinen skeema pilvenpiirtäjien näyttävästä romahtamisesta oli jo olemassa: Adam Curtisin vuonna 2016 BBC:lle ohjaama dokumentti HyperNormalisation sisältää koosteen lukuisista kerroista, jolloin Independence Dayn ja Armageddonin kaltaiset blockbuster-elokuvat ”ennustivat” kaksoistornien tuhoutumisen. 

Aivan heti tapahtuneen esteettistä vaikuttavuutta ei sopinut tuoda ilmi. Lehdistö esimerkiksi tuomitsi jyrkästi säveltäjä Karleheinz Stockhousenin kuusi päivää iskun jälkeen ja kuvataiteilija Damien Hirstin vuotta myöhemmin esittämät kommentit, joissa 9/11:ä verrattiin taideteoksiin. 2010-luvulle tullessa romahtavat pilvenpiirtäjät palasivat supersankari- ja toimintaelokuviin, joiden massiivinen tuhokuvasto on suorastaan lisääntynyt iskuja edeltäneeseen aikaan verrattuna. 

Narratiivin muutos

Hollywood on tuottanut elokuvia amerikkalaisten käymistä sodista koko olemassaolonsa ajan. Toisessa maailmansodassa Frank Capran ja John Fordin kaltaiset tähtiohjaajat pestattiin liittoutuneiden propagandisteiksi. Vietnamin sota puolestaan synnytti liudan klassikkoelokuvia, kuten Francis Ford Coppolan Ilmestyskirja. Nytin ja Michael Ciminon Kauriinmetsästäjän. Vietnamin luoma ahdistunut zeitgeist näkyi myös Taksikuskin kaltaisissa psykologisissa draamoissa ja esimerkiksi ohjaaja Alan J. Pakulan salaliittotrillereissä. 

Outi Hakolan mukaan Irakin sota on ollut monessa mielessä Hollywoodille hankala. Siitä kertovat elokuvat eivät olleet isoja kassamenestyksiä, eivätkä katsojat juuri lämmenneet niille.

”Se, miten Hollywood käsittelee sotaa, on aina otettu myös kulttuurisena kannanottona. Irakin sodan kohdalla amerikkalaisista oli haastavampaa tehdä selkeästi sankareita kuin toisesta maailmasodasta kertovissa elokuvissa”, Hakola sanoo. 

Elokuvantekijöiden on näin katsottuna ollut vaikea saada sodasta otetta ja muovata se yleisöjä kiinnostaviksi yksilökertomuksiksi. Sotilaiden todellisia kokemuksia ovat määrittäneet enemmänkin ikuiselta tuntuvat ryhmissä partioinnit ja hiekkaisilla, tuhotuilla kaduilla kykkiminen ilman yksittäisiä käännekohtia. 

”Mukana on ollut myös niin paljon hämäriä talous- ja resurssipolitiikkaan liittyviä kysymyksiä, joiden myötä oli vaikeampi luoda narratiivia Yhdysvalloista vapautta ja arvoja edustavana yhteiskuntana. Sankariuden rakentaminen ei vain puhuttanut yleisöjä”, hän arvioi. 

Samankaltaisen huomion on tehnyt näyttelijä-näytelmäkirjailija Wallace Shawn viime vuonna The New York Review of Books -lehdessä julkaistussa esseessään. Shawnin mukaan Irakin sotaan tultaessa amerikkalaisten sotien hyväntahtoisuutta korostava retoriikka oli muuttunut kiusalliseksi ja ahdistavaksi, koska se ”puhui myötätunnosta, vaikka ihmiset tiesivät hyvin, etteivät kokeneet sitä.”

Hollywood on mieluummin lähestynyt terrorismin vastaista sotaa epäsuorasti, fantasian ja allegorian kautta. Hakola mainitsee James Cameronin scifi-elokuva Avatarin esimerkkinä teoksesta, jota on tulkittu Irakin sodan allegoriana. Myös väkivaltaisuutensa takia ”kidutuspornoksi” haukuttuja 2000-luvun kauhuelokuvia, kuten Saw– ja Hostel -sarjat, on usein tulkittu epäsuorana reaktiona Yhdysvaltojen kiduttamispolitiikaaan Irakin sodassa. 

Sotapelejä ja pelisotia

Sotaa on hahmotettu jo pitkään erilaisia pelejä käyttäen. Kylmän sodan aikaan esimerkiksi Yhdysvaltojen armeija hyödynsi peliteoriaa ja erilaisia ydinsotasimulaatioita konfliktien mallintamiseen. Peleillä on ollut myös roolinsa sotilaiden rekrytoinnissa ja kouluttamisessa. 

”Yhdysvalloissa videopelien lisäksi muillakin popkulttuurin aloilla on olemassa vahvoja kytköksiä armeijaan ja sotateollisuuteen”, sanoo projektitutkija Pekka Kolehmainen Turun yliopiston John Morton -keskuksesta. CIA:n onkin todistettu vaikuttaneen 9/11:n jälkeen tuotettujen tv-sarjojen ja elokuvien, kuten Aliaksen ja Zero Dark Thirtyn, Yhdysvaltojen tiedustelupalvelusta antamaan kuvaan. 

Videopelit ovat 2000-luvun aikana nousseet televisiota ja elokuviakin rahakkaammaksi viihdemuodoksi. Monet isoimmista hiteistä, kuten Call of Duty ja Battlefield -sarjat, ovat toiminnantäyteisiä sotapelejä. Kolehmaisen mielestä on kiinnostavaa, että terrorismin vastainen sota myy pelimarkkinoilla niin hyvin. Vielä 1990-luvulla ammuskelupeleissä liikuttiin fantastisemmissa scifi-ympäristöissä. 

”Sotilasammuskelu on toki genrenä melko suoraviivainen tuottaa. Kuluttaja tietää mitä saa, eikä kehittäjien siis tarvitse erityisesti keksiä pelimekaniikkaa tai designiä uudestaan”, toteaa Kolehmainen. Terrorismin vastainen sota kaupunkitaisteluineen loi uudenlaisen ympäristön, johon ammuskelupelejä oli helppo sijoittaa. 

Playing War -nimisen teoksen kirjoittanut mediatutkija Matthew Payne on arvioinut sotapelien antavan pelaajille kokemuksen kontrollissa olemisesta, johon muu sotaa kuvaava media ei kykene. Paynen mukaan amerikkalaisille sotapelien pelaaminen on yksi tapa elää jatkuvan sodan ja terrorismin aiheuttaman ahdistuksen kanssa. Sodan kompleksiseen todellisuuteen ei pysty vaikuttamaan, mutta videopelimaailmaan voi. 

”Videopeleissä sodan kuvaukset ovat usein elokuvia selvemmin voimafantasioita, joissa harvoin paneudutaan sodan raadollisempiin puoliin. Sota näyttäytyy niissä varsin yksinkertaisena ammuskeluna”, Kolehmainen sanoo. 

Videopeleissä on Kolehmaisen mukaan kuitenkin taidemuotona uniikkeja mahdollisuuksia väkivallan ja sodan eettisten kysymyksien käsittelyyn, vaativathan ne pelaajan aktiivista osallistumista pelimaailman tapahtumiin erilaisten valintojen kautta. Silti varsinkin suuren budjetin pelit menevät monesti helpomman kautta, eivätkä tarjoa kunnollisia vaihtoehtoja väkivallalla voittamiselle. 

Vaikutus tuntuu vielä pitkään

Suomalaisessa viihde- tai taidemaailmassa terrorismin vastainen sota ei ole näkynyt kovin vahvasti Ilkka Remeksen dekkareita ja Kristian Smedsin Kansallisteatteriin ohjaamassa Tuntemattomassa sotilaassa käytetyn Irak-kuvamateriaalin kaltaisia yksittäisiä provokaatioita lukuun ottamatta. 

”Popkulttuuri ei ole Suomessa erityisesti käsitellyt terrorismia. Meillähän ei ole kovin pitkää perinnettä esimerkiksi trillereille, vaan enemmän käsitellään omaa sotahistoriaa tai tehdään perinteistä draamaa ja komediaa. Voi myös olla, että suomalaiset tekijät eivät ole halunneet lähteä asettumaan vastakkainasetteluissa tiettyihin kantoihin”, arvioi Outi Hakola. 

”Ehkä eniten suomalaisessa popkulttuurissa ja elokuvissa on käsitelty pakolaisia, jotka ovat joutuneet pakenemaan sotaa ja terrorismia. Usein on siis pohdittu enemmän heidän näkökulmaansa, pakolaisuuden tai maahanmuuton teemoja, kuin taustalla vaikuttavia poliittisia kysymyksiä”, hän sanoo. 

Pekka Kolehmainen uskoo, että terrorismin vastaisen sodan venyessä kolmelle vuosikymmenelle on niin sotaviihteen tuottajien kuin kuluttajienkin ideologinen tietoisuus ja kriittisyys lisääntynyt. Hän mainitsee esimerkkinä kesäkuussa San Diegossa pidetyn  Sniper Ghost Warrior: Contracts 2 -pelin lehdistötilaisuuden, jossa toimittajat laitettiin larppaamaan amerikkalaissotilaita stereotyyppistä Lähi-idän kaupunkia muistuttavissa lavasteissa. Jos vielä kymmenen vuotta sitten tempaus olisi saattanut innostaa pelimedian edustajia, sai vuonna 2021 rasistista kuvastoa toistava larppi yleisesti kielteisen vastaanoton.

Yhdysvallat on ilmoittanut vetävänsä kaikki joukkonsa pois Afganistanista kuluvan vuoden syyskuun 11. päivään mennessä. Kolehmaisen mielestä päätöksellä on symbolista arvoa, mutta hän pitää kuitenkin suurempaa muutosta Yhdysvaltojen Lähi-Idän politiikkaan epätodennäköisenä. Joe Biden on tunnettu poliittisena keskitien kulkijana, joka haluaa vaalia entisen pomonsa Barack Obaman presidenttikauden perintöä.

”Täytyy muistaa, että sodan luonne itsessään on muuttunut 9/11:n jälkeen. Aikaisemmin sodat pystyi rajaamaan ajallisesti ja paikallisesti: sinne mentiin, ja sieltä tultiin myös pois, hyvässä tai pahassa. 9/11:n jälkeisessä ympäristössä sotaa ei käydä enää mitään yksittäistä maata kohtaan, vaan metafyysiseksi viholliseksi nostettua ’terroria’ vastaan, Kolehmainen sanoo. 

Terrorismin vastainen sota ei siis voi oikeasti loppua ikinä, koska silloin määritelmällisesti terroristit voittavat, eikä kenelläkään ole kivaa, Draama-Helmin sanoituksia lainaten. Näin ollen liki parasta mitä voi toivoa, ovat jälkiviisauden myötä syventyvät ja ymmärrystä lisäävät kuvaukset uutta vuosituhatta määrittäneistä sodista. 

Jutun haastateltavien kommentit ovat kesä-heinäkuulta.

Elokuun puolivälssä Taleban-joukot, jotka Yhdysvallat syöksi alun perin vallasta syksyllä 2001, valtasivat Afganistanin pääkaupunki Kabulin Yhdysvaltojen vetäydyttyä maasta. Al-Jazeeran haastattelussa talebanit itse julistivat Afganistanin sodan päättyneeksi.

TOP 5 
9/11:n jälkeinen aika elokuvissa

5: Maailmojen sota (2005)
Steven Spielbergin pelottava H.G. Wells -filmatisointi on helppo tulkita 9/11:n allegoriaksi. Spielberg ja kuvaaja Janusz Kamiński jopa ottivat visuaalisia vaikutteita syyskuun 11. päivän amatöörivideoista välttämällä laajakuvia ja tuomalla käsivarakameran lähelle tuhoa pakenevia hahmoja. 

4: Team America: World Police (2004)
”America! FUCK YEAH!”
South Parkin luojakaksikon Trey Parkerin ja Matt Stonen tahallaan tökerö nukkeanimaatio on pintansa alla terävä satiiri Yhdysvaltain ulkopolitiikasta ja terrorisminvastaisen sodan retoriikasta.

3: Southland Tales (2006)
Kriitikoiden ryttäämä surrealistis-paranoidinen satiiri tuhosi tekijänsä Richard Kellyn uran, mutta on sittemmin noussut kulttielokuvan maineeseen. Southland Tales on samalla täydellisen läskiksi lyöty Bush-vuosien aikakapseli ja dystopinen varoitus valvontakapitalismin noususta. 

2: Syriana (2005)
George Clooneyn tähdittämä trilleri on juoneltaan pahamaineisen vaikeaselkoinen, ja juuri siksi uskottavimpia kuvauksia 9/11:ta seuranneesta geopolitiikasta: elokuvan hahmotkaan eivät täysin hahmota konfliktia, jossa valtioiden, tiedustelupalveluiden ja suuryritysten intressit risteävät ja muodostavat hämmentäviä valtapelihimmeleitä. 

1: Homeland: Iraq Year Zero (2015)
Ranskassa aikuisikänsä asunut dokumentaristi Abbas Fahdel palasi vuonna 2002 Bagdadiin kuvatakseen veljensä perheen elämää amerikkalaisten hyökkäyksen kynnyksellä ja myöhemmin sodan alettua. Lopputuloksena syntynyt liki kuusituntinen elokuva on ainutlaatuinen ja voimakas kuvaus sodan vaikutuksesta tavallisiin irakilaisiin.