Viimeisen illan myötä heitimme hyvästit tahmaiselle tanssilattialle – Eläköön Doris!

Onhan tämä ollut pitkään tiedossa. Itse asiassa lähtölaskenta alkoi jo kolme vuotta sitten.

”Yksi Suomen tunnetuimpia ja vanhimpia yökerhoja, Doris Tampereella, saattaa jo ensi vuonna jäädä tontille rakennettavan 8-kerroksisen asuintalon alle”, uutisoi Helsingin Sanomat joulukuussa 2017. Silloin tilanne oli vielä epävarma ja talon purkaminen mahdollisesti suunnitelma muiden joukossa.

Viralliseksi asia muuttui syksyllä kaksi vuotta myöhemmin. Marraskuussa 2019 Aamulehti kertoi havaintokuvien kera Doriksen talon tilalle rakennettavasta uudisrakennuksesta.

Ja tässä sitä nyt ollaan. 31. joulukuuta 2020 yksi kappale tamperelaista lähihistoriaa päättyy Doriksen lopettaessa toimintansa vanhassa osoitteessaan.
”Rakennuksessa on ollut äitini Saara Sinivuoren ja pitkälti minunkin elämäntyöni, joten totta kai siitä lähteminen tuntuu haikealta”, sanoo Doriksen omistavan Aleksin Ravintolat Oy:n toimitusjohtaja Jaakko Sinivuori. Sinivuoren äiti perusti vuonna 1972 ravintolayhtiön, joka pyörittää vielä tänään Tampereella kuutta ravintolaa. Yksi niistä on Doriksen yläkerrassa sijaitsevasta Kumma. Sekin lopettaa toimintansa tänään.

Vuonna 1986 avattu Doris on ollut poikkeuksellinen menestys suomalaisessa yöelämässä. Yökerhojen elinikä on harvoin viittä vuotta pidempi. Lisäksi Doris, tai tuttavallisemmin Dorka, on huippuvuosien välillä pysynyt tasaisen suosittuna koko olemassaolonsa ajan.

Ravintolan perustaminen sijoittui siirtymävaiheeseen Tampereen yöelämässä. Disko oli jo mennyt pois muodista, mutta kunnon rock-henkistä klubia ei kaupungista löytynyt. Sellainen täytyi siis keksiä itse. Pintaliitoporukkaa tai pelkkää top-kymppiä kuuntelevaa yleisöä ei mielistelty.
”Halusimme tehdä aikuisille sopivan yökerhon. Kävin tutustumassa brittiläisiin rock-klubeihin ja koetin tuoda samaa henkeä meille”, kertoo Toivo ”DJ Topi” Honkonen, joka oli mukana perustamassa Dorista.

Tamperelaiset muusikot ja musadiggarit ottivat pian paikan omakseen. Esiintyviä artisteja Doris kohteli reilummin kuin muut klubit: bändien managereille ja kuskeille tarjottiin pullakahvit ja lämmintä ruokaa. Honkosen mukaan paikan pitkän iän salaisuus onkin ravintolan peruskonseptin noudattamisessa ja loistavassa henkilökunnassa.
Muutoksista huolimatta linja on pysynyt samanlaisena yli 30 vuotta. Asiakkaille se on kelvannut paremmin
kuin hyvin.

Uudenvuodenaattona jonoa on ennen avaamista. Kourallinen kolme-nelikymppisiä Doriksen ystäviä seisoo oven edessä tupakalla ja muutama muu häveliäästi turvaetäisyyden päässä.
”Kyllä ainakin Aamulehteen tulee artikkeli”, kuuluu erään spekulaatio Dorkan viimeisen illan taltioinnista. Toinen kehuu saaneensa kerran kuvansa City-lehteen. Jonottajista parilla on kasvomaskit. Juhlista huolimatta eletään korona-aikaa.

Kuudelta ovi aukeaa ja iloinen portsari toivottaa meidät tervetulleeksi. Kaikista varoituksista huolimatta tuntuu hyvin erikoiselta kävellä viimeistä kertaa alas Doriksen kierreportaita.
Kuinka monet bileillat ovatkaan johdattaneet tänne? Hyvä tapa kiduttaa krapulaista itseään olisi laskea se rahasumma, joka Dorikseen on tullut kannettua vuosien mittaan.

Ensimmäisen aukiolotunnin aikana ravintola on varsin hiljainen, vaikka tänäänkin ovet sulkeutuvat rajoitusten mukaisesti jo kello 23. Lattia ei ole vielä perinteisen tahmainen eikä tanssijoitakaan näy kuin muutama. Keski-ikäistä, nuoruutensa bilepaikalle hyvästejä jättävää asiakaskuntaa käy
tiskillä hakemassa kuoharia.

Puoli seitsemän aikoihin savukone tuprauttaa ensimmäisen pilvensä. Musiikista vastaa DJ Jiri, jonka soittama Pulpin klassikkobiisi Disco 2000 sanoittanee monien paikalla olevien tuntemuksia ajan kulusta.
”Won’t it be strange when we’re all fully grown?”

Jengi kuin jengi tanssimaan

Alun perin Doris profiloitui erityisesti rock-klubina, mutta soitettavan musiikin genrevalikoima on sittemmin laajentunut.
”Ajan hermoilla täytyy olla. Jos Doriksessa soitettaisiin edelleen lähinnä 1980-luvun rockia, niin asiakaskunta olisi nyt yli kuusikymppistä”, arvioi Sinivuori.

Sittemmin muusikkona tunnetuksi tullut Samae Koskinen pyöritti Doriksessa levyjä vuosina 2006–2008. Hommaan hän päätyi tamperelaisystäviensä Jukka Salmisen ja Janne Laurilan kautta, ilman aikaisempaa dj-kokemusta.
”Olin muuttanut Tampereelle ja kävin aina välillä Doriksessa kaljalla. Katselin siinä, että tuohan on mukavaa puuhaa. Sitten jossain vaiheessa tein kolmeakin soittovuoroa viikossa. Huomasin samalla, että dj:n hommat ilman kaljaa ovat vaikeita. Kun pitää nousun yllä muun porukan kanssa, niin ne ovat kuin yhteiset juhlat”, Koskinen kertoo.

Yökerhon asiakaskunnan Koskinen muistaa hyvin monipuoliseksi. Tahmaisilla lattioilla hillui niin tuoreita
vaihto-opiskelijoita kuin pitkän linjan Doris-veteraanejakin. Biisitoiveita tuli sekä Risto-faneilta että niiltä, jotka vaativat aina Captain Jackia (”Siihen en kyllä suostunut”).
”Se oli Doriksessa ehkä ihaninta, että siellä sai soittaa käytännössä mitä huvitti. Pystyi vaikka laittamaan ensin Neil Youngin herkän rakkauslaulun ja heti perään Panteraa. Soul-musa ja Motown yhdisti parhaiten eri ikäistä väkeä, Sam Cooke ja muut. Se saa jengin kuin jengin tanssimaan”, sanoo Koskinen.

Riihimäkeläisten baarien nihkeään tunnelmaan tottuneelle Koskiselle Doriksen ilmapiiri tuli yllätyksenä. Rähinöinnin ja ahdistelun sijaan paikassa tuntui vallitsevan yhteinen ymmärrys hauskanpidosta.
”Doriksen dj-kopista sain huomata, ettei tanssilattialla pariutuminen katso sukupuolta eikä säädyllisyyttä. Kaikki niin sanotusti tykittelivät menemään. Se oli kiehtovaa seurattavaa ja vähän dekadenttiakin. Doris oli kuin oma valtakuntansa”, Koskinen muistelee.
”Nyt kun mietin, niin näen sen vähän romanttisena paikkana.”

Jossain vaiheessa Koskisen oma hilluminen yökerhoissa jäi pois. Kokemukset Doriksen dj:nä kuitenkin innoittivat hänen toisen soololevynsä, Elossa (2009), yhdessä Kauko Röyhkän kanssa kirjoitettuja sanoituksia. Se on konseptialbumi erilaisista yökerhossa iltaa viettävistä hahmoista. Kolmanneksi viimeisessä kappaleessa klubi syttyy tuleen ja tappaa 27 ihmistä.

Paikka alkaa olla niin täynnä kuin rajoitukset antavat myöten. Asiakaskunnan vaihtuvuus on tänään vähäistä. Selvästi muillakin on tarkoituksena nauttia koko rahan edestä, pitkän kaavan kautta.
Doris-iltaa voi usein parhaiten kuvailla sarjalla irtonaisia havaintoja. Hyvät bileet ovat kuin känninen kaleidoskooppi, jonka läpi yökerhon tila tallentuu muistiin värikkäinä sirpaleina.

Saan ryhmäkuvan ottamisesta palkinnoksi shotin, joka maistuu barbeque-kastikkeen ja mustaherukkamehun sekoitukselta. Joku kulkee ohi kantaen ananasta, toinen raahaa kengänpohjaan tarttunutta serpentiiniä. Kolme humalaista miestä tönii hetken toisiaan silmät päässä seisoen, sitten halataan ja tilanne on ohi. Pitkätukkainen heppu kertoo olleensa paikalla, kun ravintola avattiin kymmenen vuotta ennen syntymääni.

Drinkkilautasia seilaa pöytiin. Kengät tarttuvat jo mukavasti lattiaan. Ilta alkaa olla kunnolla käynnissä.
”Harvoin on ollut näin kuuma Dorkassa”, puhisee eräs kaverini ja palaa tanssimaan.

Nostalgia jää

R avintola-alalla kilpailu on kovaa. Aleksin ravintoloiden toimitusjohtaja Jaakko Sinivuori osaa pitkällä
kokemuksellaan kertoa, miten yöelämän syklit liikkuvat.
”Yksi bilettävä sukupolvi on noin viisi vuotta. Viiden vuoden sisällä ehtii tulla täysi-ikäiseksi ja päästä ravintoloihin, sekä aloittaa opiskelun. Siinä iässä ei vielä välttämättä haluta asettua aloilleen. Pian tulevat sitten vakiintuneet päivätyöt, perheen perustaminen, asuntolainat ja niin edespäin, eikä ehkä voi juhlia enää samalla tavalla.”

Uutta bilesukupolvea ei aina kiinnosta samanlainen meininki kuin edellistä. Baarin onkin syytä pyrkiä uudistamaan itseään noin viiden vuoden välein, vaikka mistään tarkoista päivämääristä ei Sinivuoren mukaan voi puhua.

Tässä kohtaa lienee aiheellista muistuttaa, että Dorista ei ainakaan näillä näkymin olla lopettamassa. Se vain
lopettaa toimintansa Aleksanterinkatu 20:ssä. Uusia tiloja etsitään ja suunnitelmista kuullaan lisää, kun ne varmistuvat.
Ravintola on kuitenkin melkoisen haasteen edessä, kun asiakkaille tuttu lokaatio vaihtuu. Onko tuleva paikka enää sama baari kuin vanha Doris? Tarvitseeko sen edes olla?

Suomalaista bile- ja alkoholikulttuuria tutkivan sosiologi Antti Maunun mukaan suosikkibaarien fanittaminen on erityisen tärkeää nuorille ja nuorille aikuisille. Silloin vakiobilepaikkaan voidaan identifioitua hyvin vahvasti.
”Suhde suosikkibaariin voi kuitenkin jäädä lämpimäksi myötämielisyydeksi ja lojaaliudeksi koko loppuiäksi – myös siinä tilanteessa, että baari lakkaa olemasta tai muuttaa muotoaan”, kertoo sähköpostitse tavoitettu Maunu.

Doriksen tila on erikoislaatuinen. Puolet ravintolasta on värkätty entisestä uima-allasosastosta ja seinästä löytyy (sittemmin tukittu) salaperäinen aukko. Lattiaa on tilan kokoon nähden huomattaan monessa tasossa ja katto on matalalla. Lähes 30 vuotta seiniä ovat koristaneet amerikkalaisen sarjakuvataiteilija Peter Baggen häröt rock-kuvitukset. Harvaa paikkaa voi kuvailla yhtä aikaa synkän luolamaiseksi mutta silti viihtyisäksi.

Jos yökerho siirtyy muualle ja konkreettiset puitteet vaihtuvat, on vanhan ”Dorkan fiiliksen” tavoittaminen erittäin hankalaa.
”Luultavampaa on, että uusittu paikka kokoaa uuden kannattajakunnan, joka muodostaa oman yhteisönsä alusta saakka uusissa puitteissa yhteisönsä”, Maunu arvioi.
”Alkuperäinen paikka jää sen kannattajille enemmän nostalgiseksi oman ja yhteisen muistelun lähteeksi niin kuin hajonnut suosikkibändi.”

Kuolleiden bilepaikkojen merkitystä on käsitellyt Nastja Säde Rönkkö, Vuoden nuori taiteilija 2019, Tampereen taidemuseossakin nähdyssä videoteoksessaan How to dance alone (2018). Siinä Rönkkö tanssii maineikkaiden mutta sittemmin suljettujen klubien edustalla, kuunnellen nappikuulokkeista kunkin yökerhon kulta-aikaan sopivaa musiikkia.

Baarit voidaan sulkea, rakennuksetkin purkaa, mutta muistot musiikista ja tanssilattioista jäävät elämään. Vielä joksikin aikaa.

Yökerhossa tuntikaupalla muhiminen luo oman ilmanlaatunsa, jota voisi kuvailla vaikka sanalla intiimi. Pilkun lähestyessä Doriksen sisäilma on niin sakeaa, että sitä voisi leikata veitsellä.

Aikaisen jonottajan arvio osui oikeaan: Aamulehden kuvaaja ja toimittaja saapuvat paikalle maskeissa tuoden mukanaan raikkaan talvi-ilman tuoksun.

Viimeinen biisi lähtee. Rage Against the Machinen Killing in the Namen ikoninen intro lehmänkelloineen virittää koko klubin lopunajan tunnelmaan. Humalainen jännite purkautuu raivokkaasti kertosäkeen aikana ja yhtyy katarttiseen ”Fuck you, I won’t do what you tell me!” huutoon. Pöydillä ja looseissa pompitaan mukana.
Valojen lopulta syttyessä olo on katkeransuloinen. Biisivalinta ei ole kaikista ilmeisin, mutta se tuntuu sopivan rosoiselta päätökseltä tuntemallemme Dorikselle.

Eihän tässä mitään hautajaisia olla pitämässä. Huomenna uudestaan, ajattelen katsoessani narikkajonosta vielä kerran Dorkan tanssilattiaa.