Yhä ylös yrittää! Visiirin ulkoilmatoimitus opastaa kiipeilyharrastuksen pariin

Kiipeily on kiistatta yksi nykypäivän muotilajeista. Harrastajamäärät ovat kolminkertaistuneet edellisen vuosikymmenen aikana. Parin vuoden takaisen arvion mukaan aktiivisia harrastajia oli noin 30–40 tuhatta.

Varsinkin luonnossa tapahtuva kiipeily voi vaikuttaa pelonsekaista kunnioitusta herättävältä, etäiseltä ja jopa vaaralliselta extreme-lajilta. Yleensä kiipeilyharrastus saa alkunsa kuitenkin helposti lähestyttävän seinäkiipeilyn kautta.

Tampereen yliopistolla toimiva kiipeilykerho Tekiila järjestää aloittelijaystävällisiä kursseja, joiden avulla mukaan pääsee nopeasti. Lisäksi Tampereen alueella kiipeilykursseja järjestävät myös Tampereen Kiipeilykeskus sekä kiipeilykerho Vertikaali.

Varsinaisesti kiipeily voidaan jakaa muutamaan kiipeilymuotoon, kuten seinäkiipeilyyn, kalliokiipeilyyn, boulderointiin, jääkiipeilyyn ja vuorikiipeilyyn. Aloittelijaystävällisimpiä ja yleisimpiä ovat seinäkiipeily ja erityisesti boulderointi.

Boulderoinnissa kiivetään vain muutaman metrin korkuisilla kiipeilyseinillä, kivilohkareilla tai kallioilla. Turvallisuudesta vastaa kiipeilijän alla odottava patja, eikä köysiä käytetä lainkaan.

Boulderointiin ei tarvitse juurikaan varusteita. Kiipeilykengät jalkaan ja ehkä hieman magnesimkar – bonaattia eli “mankkaa” käsiin pitoa lisäämään. Kengät voi lainata kaverilta, vuokrata kiipeilyhallilta, tai hankkia itselle noin 50–100 eurolla.

Boulderointia voi harrastaa sisätiloissa Tampereen alueella sekä Nekalan kiipeilykeskuksessa että Lielahdessa. Lisäksi esimerkiksi Hervannasta löytyy Hervantakivi, jolla voi kokeilla ulkoboulderointia kivilohkareella.

Varsinkaan sisäboulderointia varten ei vaadita kursseja tai aikaisempaa osaamista, mutta kursseja kyllä järjestetään, mikäli sellaiselle haluaa osallistua. Helpoimmat kiipeilyradat vastaavat vaikeudeltaan tikapuiden kiipeämistä, joten vauhtiin pääsee helposti.

Suomessa kiipeilyratojen vaikeustasot eli “greidit” käyttävät Ranskasta tuttua asteikkoa, joka alkaa kolmosesta. Mitä isompi numero, sitä vaikeampi rata. Kutosgreidistä ylöspäin numeron oheen tulee myös kirjain täsmentämään vaikeusastetta.

Nyrkkisääntönä 4.greidin radat sopivat ensikertalaiselle ja 5.greidin radat onnistuvat usein viimeistään muutaman kiipeilykerran jälkeen. 6A on jo haastava, ja 6B-tasolle kehittyminen vaatii jo aktiivista harjoittelua ja vähintään kuukausien kokemusta. Ulkona greidit ovat pääosin sisägreide – jä haastavampia, vaikka numeroluokitus on paperilla sama.

Kun kiipeilyvälineisiin otetaan mukaan köysi, joka estää kiipeilijän putoamisen, puhutaan boulderoinnin sijaan köysikiipeilystä. Köysikiipeilyn harrastamiseen tarvitaan kaksi ihmistä, joista toinen pitää varmistusköyttä toisen kiivetessä. Siksi ensin täytyy opetella toisen kiipeilijän varmistaminen, jota varten järjestetään kursseja. Kurssilla on loppukoe, jonka läpäisemisestä saa todisteeksi Suomen kii – peilyliiton varmistuskortin.

Köysikiipeilyyn tarvitaan kenkien lisäksi myös kiipeilyvaljaat, niihin kiinnitettävä varmistuslaite, jolla hallitaan köyden kulkua. Omaksi ostettuna vermeet maksavat noin 80–150 euroa.

Yläköysikiipeilyssä köysi kulkee varmistajan kiipeilyvaljaisiin kiinnitettävästä varmistuslaitteesta kiipeilyreitin yläpäässä sijaitsevaan ankkuriin, ja siitä kiipeilijän valjaisiin. Yläköysikiipeily on hyvin turvallista, eikä varmistettu kiipeilijä putoa vapaata pudotusta käytännössä lainkaan, koska varmistuspiste on aina kiipeilijän yläpuolella.

Sisäkiipeilyhalleista löytyy myös itsevarmistettavia reittejä, joissa kiipeilyn turvaa köyttä kelaava laite, joka jarruttaa kiipeilijän putoamisen pehmeäksi laskeutumiseksi. Itsevarmistettujen reittien kiipeäminen ei vaadi varmistuskorttia tai varmistajaa.

Yläköysikiipeilyssä käytetty varmistustekniikka pätee myös ulkona kiipeillessä, mutta kallioilla tulee osata myös muutamia muita tekniikoita, kuten ankkurien rakentaminen ja laskeutuminen, joita varten on hyvä käydä kalliokiipeilykurssi. Jo pelkällä varmistusosaamisella voi kuitenkin lähteä kokeilemaan ulkokiipeilyä kokeneempien kiipeilijöiden kanssa.

Yläköysikiipeilystä siirrytään usein kiipeilyharrastuksen edetessä alaköysikiipeilyyn eli liidaamiseen. Siinä kiipeilijä vetää köyttä perässään, ja kiinnittää eli klippaa sen reitillä roikkuviin sulkurenkaisiin. Liidaaminen vaatii jälleen uusia taitoja, jotka voi oppia aiheelle omistetulla kurssilla.

Liidaaminen on yläköysikiipeilyä haastavampaa ja jännittävämpää, ja siksi monien kiipeilijöiden suosima kiipeilymuoto. Koska varmistuspisteiden välillä on matkaa ja klippaus tehdään pääsääntöisesti lantion korkeudelta, on kiipeilijä suurimman osan ajasta varmistuspisteen yläpuolella. Tämä tarkoittaa sitä, että tippuva kiipeilijä voi pudota hieman pidemmänkin matkan, kunnes edellinen varmistuspiste katkaisee pudotuksen. Liidikiipeily on siitä huolimatta turvallinen kiipeilymuoto ja varsinkin sisäseinillä loukkaantumiset ovat harvinaisia.

Kiipeilyharrastuksen edetessä kiipeilijä voi edetä myös muihin kiipeilymuotoihin. Esimerkiksi traditionaalisessa eli trädikiipeilyssä kalliolla ei ole lainkaan valmiita varmistuspisteitä, vaan kiipeilijä sijoittaa sopiviin kallionkoloihin kiiloja ja erityisiä epäkeskovarmistuslaitteita, kiipeilyslangilla kamuja tai kämejä. Köysi ohjataan kulkemaan näiden varmistusten kautta sitä mukaan, kun kiipeäminen etenee.

Talvisin jääkiipeilyssä jääputouksia kiivetään jäähakkujen ja -rautojen voimin, siinä missä vuorikiipeilijän tie vie korkeiden huippujen laelle.

Tampereen yliopiston Hervannan kampuksella tietojohtamista DI-vaiheessa opiskeleva Joonas Kakkuri aloitti kiipeilyn viime kesänä.

“Aloitin kiipeilyn ystäväni kanssa viime heinäkuussa. Kuluneen vajaan vuoden aikana lajista on tullut minulle erittäin läheinen, ja kiipeilen nykyään noin 2–3 kertaa viikossa”, Kakkuri toteaa.

“Kiipeilyharrastus alkoi sisäboulderoinnista, mutta siirryimme ystäväni kanssa melko nopeasti köysikiipeilyn pariin, joka tuntui enemmän omalta jutulta. Minua kiipeilyssä kiehtoo erityisesti ulkokiipeilyn tarjoama seikkailun tunne. Paras fiilis tulee korkeilla kallioilla, kun on ensin päässyt kiipeämään lähes pystysuoraa kallioseinää ylös ja katsoo sitten yläankkurista alla avautuvaa maisemaa.”

Talvella Kakkuri pääsi kokeilemaan jääkiipeilyä Posiolla sijaitsevassa Korouoman luonnonpuistossa. Kiipeäminen arktisissa olosuhteissa oli Kakkurin mukaan haastavaa ja palkitsevaa.

“Siinä tulee sellaista kihelmöivää jännitystä. Vaikka tietää, että kaikki on turvallista, on silti aika hurja tunne kiivetä jääputousta kymmenien metrien korkeuteen.”

Seuraavaksi Kakkurin toiveena on kehittyä kiipeilijänä ja aloittaa trädikiipeily.

“Nyt oma ennätykseni sisägreideistä on 6C+. Vuoden loppuun mennessä tarkoituksena on päästä ylös 7B-tasoinen reitti. Lisäksi tulevana kesänä tarkoituksena on aloittaa trädikiipeily, joka tuo oman lisämausteensa kalliokiipeilyyn.”